Artikkeli on kirjoitettu työryhmässä, jossa ovat mukana: Tuomas Siirala, johtava lakimies; Tuomas Hidén, jaostopäällikkö; Sasu Heino, asiantuntija; Katja Lappi, asiantuntija; Anni Nikunlassi, vakuutusasiantuntija; Maarit Taivalantti, asiantuntija; Hanna Salo, vakuutusasiantuntija 

Johdanto

Tähän artikkeliin on koottu korkeimman oikeuden finanssiasioissa antamia ratkaisuja vuosilta 2016 – 2020. Artikkeli on jatkoa FINEn, Kuluttajien vakuutustoimiston ja Vakuutuslautakunnan aikaisemmissa juhlakirjoissa julkaistuihin vastaavanlaisiin artikkeleihin. Esitetyt ratkaisutiivistelmät ovat korkeimman oikeuden laatimia ja ne ovat tekstissä kursiivilla. Jokaisen tiivistelmän jälkeen on kirjoitettu tapauksen lyhennelmä ja kirjoittajan mahdolliset kommentit. Koska vakuutus-, pankki- ja sijoitusasioihin liittyviä ennakkoratkaisuja on ollut tarkastelujaksona jossakin määrin aiempaa vähemmän, artikkelissa on käsitelty myös joitakin sellaisia vahingonkorvausoikeuden alaan kuuluvia ennakkoratkaisuja, joilla on kirjoittajien arvion mukaan merkitystä myös vakuutusasioiden näkökulmasta.

Korkeimman oikeuden ratkaisut kokonaisuudessaan ovat löydettävissä nettiosoitteesta www.finlex.fi. Tarkemmin korkeimman oikeuden tapauksia on kommentoitu vuosittain ilmestyvässä teoksessa KKO:n ratkaisut kommentein. 

 

Vapaaehtoiset vakuutukset

KKO:2017:44. A Oy oli alihankintasopimuksen perusteella kuljettanut B Oy:n toimeksiannosta C Oy:lle raaka-ainetta. Raaka-aineeseen oli sekoittunut kuljetuksen aikana toista ainetta, koska A Oy:n työntekijä ei ollut riittävästi puhdistanut ajoneuvon säiliötä ennen kuljetusta. B Oy oli korvannut C Oy:lle sekoittumisesta aiheutuneen vahingon, ja A Oy oli velvoitettu korvaamaan B Oy:n maksaman vahingonkorvauksen määrä B Oy:lle.

A Oy:n konkurssipesän vaadittua yhtiön vahingonkorvausvastuun perusteella korvausta yhtiön vastuuvakuutuksesta vakuutusyhtiö kieltäytyi korvaamasta vahinkoa, koska vastuuvakuutuksen ehdon mukaan vakuutuksesta ei korvattu vahinkoa siltä osin kuin korvausvastuu perustui sopimukseen, takuuseen tai muuhun sitoumukseen ellei tällaista korvausvastuuta olisi ilman mainittua sitoumusta. Korkein oikeus katsoi, että koska A Oy:n velvollisuus huolehtia säiliön puhdistamisesta oli perustunut pelkästään sen ja B Oy:n väliseen sopimukseen, puhdistamisvelvollisuuden laiminlyönnistä aiheutunutta vahinkoa ei ollut korvattava vastuuvakuutuksesta.

Kysymys oli myös siitä, oliko vakuutusyhtiö täyttänyt vakuutusehtoa koskevan tiedonantovelvollisuutensa. (Ään.)

A Oy:llä on ollut vakuutusyhtiö F:n myöntämä toiminnan vastuuvakuutus. Tapaukseen sovellettavien vakuutusehtojen kohdan mukaan vakuutuksesta korvataan vakuutetussa toiminnassa vakuutuksen voimassaoloalueella toiselle aiheutettu henkilö- ja esinevahinko, joka todetaan vakuutuskauden aikana ja josta vakuutuksenottaja on voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa. Vakuutukseen sisältyvän, sopimusvastuuksi nimetyn rajoitusehdon mukaan vakuutuksesta ei korvata vahinkoa siltä osin kuin korvausvastuu perustuu sopimukseen, takuuseen tai muuhun sitoumukseen, ellei tällaista korvausvastuuta olisi ilman mainittua sitoumusta.

Vakuutuksen voimassaoloaikana A Oy oli B Oy:n kanssa tekemänsä alihankintasopimuksen perusteella kuljettanut kalkkikivifilleriä C Oy:lle, joka oli tilannut kuljetuksen B Oy:ltä. Kuljetuksen aikana kalkkikivifilleriin oli sekoittunut A Oy:n kuljetusajoneuvon säiliössä ollutta ferrosulfaattia. Kun C Oy oli käyttänyt sille toimitettua kalkkikivifilleriä tasoitteen valmistamiseen, kalkkikivifilleriin sekoittunut ferrosulfaatti oli aiheuttanut kahden tasoite-erän pilaantumisen. B Oy oli korvannut C Oy:lle aiheutuneen vahingon, ja A Oy oli lainvoimaisesti velvoitettu korvaamaan B Oy:lle sen C Oy:lle maksaman vahingonkorvauksen määrä.

Käräjäoikeus oli A Oy:n konkurssipesän (jäljempänä konkurssipesä) kanteesta velvoittanut vakuutusyhtiö F:n suorittamaan konkurssipesälle vastuuvakuutuksen perusteella vakuutuskorvausta A Oy:n toteutuneen vahingonkorvausvastuun johdosta. Käräjäoikeus katsoi, että ferrosulfaatin sekoittuminen kalkkikivifilleriin oli aiheutunut A Oy:n vastuulla olevasta tuottamuksellisesta menettelystä, kun A Oy:n kuljettaja ei ollut puhdistanut säiliötä kuljetusten välillä riittävän huolellisesti ottaen huomioon, että hänen oli täytynyt ymmärtää säiliöiden huolellisen tyhjentämisen merkitys kuljetusalan toiminnassa ja pystyä ennakoimaan ne vahingot, joita puhdistamisvelvoitteen laiminlyönti voi aiheuttaa seuraavalle kuormalle. Käräjäoikeus katsoi, että puhdistamisvelvoite on ollut paitsi sopimusperusteinen, myös säiliöauton kuljettajan yleiseen ammattitaitoon kuuluva, sopimuksesta riippumaton velvollisuus. Myös sopimukseen nähden ulkopuolisen vahingonkärsijän olisi ollut mahdollista saada vahingonkorvauslain nojalla vahingonkorvausta tällaisen velvollisuuden laiminlyönnistä aiheutuneesta vahingosta. A Oy:n tuottamuksellisesti aiheuttama vahinko olisi tullut A Oy:n korvattavaksi myös sopimussuhteen ulkopuolella, minkä vuoksi käräjäoikeus velvoitti F:n suorittamaan kanteessa vaaditun korvauksen konkurssipesälle.

Vakuutusyhtiö F valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. F on valituksessaan riitauttanut vakuutusehdon tulkinnan, mutta ei käräjäoikeuden selvitetyksi katsomaa tapahtumainkulkua. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Vakuutusyhtiö F on vaatinut korkeimmassa oikeudessa hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä. Se on katsonut, että A Oy:n vahingonkorvausvastuu on ollut yksinomaan sopimukseen perustuvaa vastuuta, jota ei rajoitusehdon mukaan korvata vakuutuksesta. Konkurssipesä on vaatinut F:n valitusta hylättäväksi ja katsonut, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot ovat oikeita. Konkurssipesän mukaan korvausvastuu ei perustu pelkästään sopimukseen, vaan kysymyksessä on esinevahinko, josta A Oy on ollut huolimattomuutensa perusteella vastuussa vahingonkorvauslain nojalla. Konkurssipesä on katsonut lisäksi, että rajoitusehto, johon vakuutusyhtiö F on vedonnut, on epäselvä ja moniselitteinen, ja kyseinen rajoitusehto on tarkoittanut sellaista vakuutusturvan olennaista rajoitusta, johon F vakuutuksenantajana on ollut velvollinen kiinnittämään A Oy:n huomiota ennen sopimuksen tekemistä.

Vakuutusyhtiö katsoi korkeimmassa oikeudessa, että toiminnanvastuuvakuutuksen merkitys on kuljetusyritykselle hyvin pieni. Sen mukaan kuljetusyrityksen pääasialliset vastuuriskit liittyvät kuljetettavana olevan lastin vahingoittumiseen sekä liikenteessä aiheutettuihin vahinkoihin. Näistä ensimmäinen voidaan vakuuttaa kuljetusvastuuvakuutuksella. Jälkimmäinen vakuutetaan liikennevakuutuksella.

Korkein oikeus totesi, että vaikka kyse on vastuuvakuutukseen sisältyvästä tavanomaisesta ehdosta, on kyseessä kuitenkin vakuutuksen olennainen rajoitus. Korkein oikeus katsoi, että sopimuksiin perustuvaa yritystoimintaa harjoittavan yrityksen voidaan olettaa pitävän tärkeänä vakuutusturvansa arviointiin vaikuttavana seikkana sitä, korvataanko vastuuvakuutuksesta sopimukseen perustuva korvausvastuu. Tieto korvattavia vahinkoja koskevista rajoituksista on edellytys sille, että yritys voi arvioida, onko kyseinen vakuutus tarpeen ja millaiset muut vakuutukset ovat tarpeen sen yritystoimintaan liittyvien riskien varalta. Siitä, että vastuuvakuutuksen merkitys voi olla kuljetusyritykselle selvästi vähäisempi kuin esimerkiksi kuljetusvastuuvakuutuksen ja liikennevakuutuksen merkitys, ei voida tehdä johtopäätöstä, ettei vakuutuksenottajan kannalta olisi olennaista tietää vastuuvakuutuksen merkityksen arvioinnin kannalta keskeisistä vakuutusturvan rajoituksista. Vaikka ehto on vastuuvakuutuksissa tavanomainen, se saattaa rajoittaa oikeutta korvaukseen laajemmin kuin vakuutuksenottaja lähtökohtaisesti olettaa. Olennaisuutta koskevassa arvioinnissa huomioitiin siis vakuutuksenottajien odotukset vakuutusta kohtaan.

Vakuutussopimuslain 5 §:n (543/1994) 1 momentin mukaan vakuutuksenantajan on ennen vakuutussopimuksen päättämistä annettava vakuutuksen hakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot, kuten tietoja vakuutusmuodoistaan, vakuutusmaksuistaan ja vakuutusehdoistaan. Tietoja annettaessa tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin. Lainkohtaa on muutettu 1.11.2010 voimaan tulleella lailla (426/2010), joka kysymyksessä olevilta osilta on asiallisesti samansisältöinen kuin edellä selostettu säännös. Vakuutussopimuslain 9 §:n 1 momentin mukaan vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää, jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja.

Vakuutusyhtiö katsoi, että sen vakuutussopimusta tehtäessä A Oy:lle toimittamassa toiminnan vastuuvakuutuksen tuoteselosteessa oli riittävällä tavalla kiinnitetty huomiota sopimusvastuuta koskevaan rajoitusehtoon. Konkurssipesä katsoi puolestaan, että rajoitusehtoa olisi tullut erityisesti korostaa vakuutussopimusta tehtäessä. Vakuutussopimuslakia koskevassa hallituksen esityksessä on todettu (HE 114/1993 vp, s. 26–27), ettei suullista tiedottamista edellytetä, vaan yleensä voidaan pitää riittävänä, että hakijalle luovutetaan kirjallista aineistoa, jossa selkeästi ja tarvittaessa esimerkkien avulla havainnollistaen tuodaan esille momentissa edellytetyt tiedot. Korkein oikeus totesi, että vakuutuksenottajan voidaan edellyttää tutustuvan ennen vakuutuksen ottamista kohtuullisella huolellisuudella sille toimitettuun kirjalliseen aineistoon. Kun tuoteselosteessa on nimenomaisesti kiinnitetty huomiota siihen, että vakuutus ei kata sopimukseen perustuvaa korvausvastuuta, rajoitusehto ei ole voinut jäädä tuoteselosteeseen tutustuvalta vakuutuksenottajalta huomaamatta. Korkein oikeus katsoi, että esitetyt esimerkit olivat osaltaan havainnollistaneet sitä, että vastuuvakuutuksen ottaneen yrityksen toiminnalle tyypilliset sopimusvelvoitteiden täyttämiseen liittyvät vastuuriskit eivät tule korvattaviksi vastuuvakuutuksesta.

Puhtaasti sopimusperusteista vahingonkorvausvastuuta koskevaa rajoitusehtoa on pidetty epäselvänä, ja sitä on vakuutuskäytännössä tulkittu eri tavoin. Sopimusperusteisen vastuun ja rikkomusvastuun erona on pähkinänkuoressa se, olisiko vahingon väitetyllä aiheuttajalla ollut ilman sopimusta velvollisuutta toimia tavalla, jonka suorittamisesta tai laiminlyönnistä moitittavuusarvioinnissa on kysymys. Tässä tapauksessa sekä käräjäoikeus että hovioikeus katsoivat, että A Oy olisi ilman sopimustakin vastuussa säiliön likaisuudesta aiheutuneesta vahingosta. Korkein oikeus sen sijaan katsoi, ettei säiliöajoneuvon omistajalla ole yleistä velvollisuutta pitää ajoneuvon säiliötä puhtaana sen välttämiseksi, että säiliössä kuljetettavaan aineeseen sekoittuisi muita aineita. Korkein oikeus totesi, ettei asiassa ole väitettykään, että ferrosulfaatin jäämisestä säiliöön olisi aiheutunut vahinkoa muuten kuin sen johdosta, että ferrosulfaatin jäämät ovat sekoittuneet muuhun kuormaan. A Oy:n velvollisuus huolehtia säiliöajoneuvonsa säiliön puhtaudesta siten, ettei säiliössä ole sellaisia epäpuhtauksia, jotka aiheuttaisivat vahinkoa sopimuksen perusteella kuljetettavalle B Oy:n sopimuskumppanin omaisuudelle, on siten perustunut vain sen ja B Oy:n väliseen kuljetussopimukseen.

Koska sekä käräjäoikeus että hovioikeus katsoivat kyseessä olevan vastuuvakuutuksen ja A Oy:n tuottamuksen perusteella korvattava vahinko, vakuutusyhtiön tiedonantovelvollisuutta käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa ensimmäisenä oikeusasteena. Korkein oikeus päätyi äänestämään siitä, oliko vakuutusyhtiö täyttänyt tiedonantovelvollisuutensa.

Eri mieltä olleet oikeusneuvokset katsoivat, että rajoitusehdosta kertominen tuoteselosteessa ja tuoteselosteen rajoitusehtoa kuvaavat esimerkit eivät riittäneet täyttämään vakuutusyhtiön tiedonantovelvollisuutta. Osa korkeimman oikeuden mainitsemista, tuoteselosteen ei-korvattavia vakuutustapahtumia koskevista esimerkeistä olikin liittynyt muihin vakuutuksen rajoitusehtoihin kuin sopimusvastuuta koskevaan rajoitusehtoon.

Eri mieltä olleet katsoivat, että sopimusvastuuta koskeva vakuutusehto rajoittaa toiminnan vastuuvakuutuksen merkitystä kuljetusyrityksen toiminnan kannalta oleellisesti siitä, mitä pientä kuljetusyritystä harjoittavan vakuutuksen hakijan voidaan edellyttää vakuutusta ottaessaan vakuutuksen nimen ja vakuutettua toimintaa koskevan sopimusehdon perusteella vakuutukselta odottavan. Rajoitusehdon huomattava vaikutus tällaisessa yritystoiminnassa on omiaan korostamaan vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta. Eri mieltä olleiden jäsenten lausunnossa on mielenkiintoisia avauksia eräänlaiselle vakuutusyhtiön korostuneelle tiedonantovelvollisuudelle. Lisäksi perusteluista on luettavissa, että vakuutuksen nimi ja korvattavien vakuutustapahtumien määritelmä voivat eri mieltä olleiden oikeusneuvosten mukaan luoda vakuutuksenottajalle oikeudellisesti suojattuja, vakuutuksen sisältöä koskevia odotuksia. Korkeimman oikeuden enemmistö kuitenkin pysytteli vakuutussopimuslain ja sen esitöiden asettamissa rajoissa ja katsoi tuoteselostemaininnan ja tuoteselosteen esimerkkien riittävän täyttämään vakuutusyhtiön tiedonantovelvollisuuden.

Eri mieltä olleiden oikeusneuvosten lausunnossa sopimusvastuuta koskevan rajoitusehdon katsottiin olevan tulkinnanvarainen ja edellyttävän sopimus- ja rikkomusvastuun välisen eron ymmärtämistä. Enemmistö korosti kuitenkin objektiivisen tulkinnan periaatetta. Kuten korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2000:67 todennut, vakuutussopimuksiin sisältyviä vakioehtoja on perusteltua tulkita objektiivisesti, kun sekä vakuutettujen että vakuutusyhtiön kannalta on tärkeää, että ehtoja sovelletaan vakuutettuihin mahdollisimman yhdenmukaisella tavalla. Tavoitteen toteutumista edistää lisäksi se, että vakuutusehdoissa käytetyt oikeudelliset käsitteet ja termit ymmärretään lähtökohtaisesti samoin kuin niiden merkitys kyseisellä oikeudenalalla vakiintuneesti ymmärretään.

KKO:2018:79. Lentomatkustaja oli lennon saapumispäivänä tehnyt lentoyhtiölle puhelimitse ilmoituksen matkalaukustaan kadonneista tavaroista. Lentoyhtiön edustaja oli kirjannut ilmoituksen yhtiön sähköiseen tietojärjestelmään. Matkustajan pyynnöstä lentoyhtiö oli toimittanut tälle vakuutuskorvauksen hakemista varten kirjallisen todistuksen lentoyhtiölle tehdystä ilmoituksesta.

Vakuutusyhtiö oli korvannut matkatavaravahingon matkustajalle ja vaati kanteessaan lentoyhtiöltä korvausta vahingosta. Lentoyhtiö kiisti vaatimuksen katsoen, ettei vahinkoa koskevaa muistutusta ollut tehty ilmakuljetuksia koskevan Montrealin yleissopimuksen 31 artiklan mukaisesti kirjallisesti seitsemän päivän määräajassa. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla matkustaja ei ollut menettänyt kannevaltaansa rahdinkuljettajaa vastaan.

Tapauksessa oli kyse korkeimman oikeuden Euroopan unionin tuomioistuimelle Montrealin sopimuksen 31 artiklan tulkinnasta tekemästä ennakkoratkaisupyynnöstä.

Vakuutusyhtiö oli korvannut matkatavaravahingon matkustajalle ja vaati kanteessaan lentoyhtiöltä korvausta vahingosta vakuutussopimuslain 75 §:n mukaisen takautumisoikeuden perusteella.

Lentoyhtiö kiisti vaatimuksen katsoen, ettei vahinkoa koskevaa muistutusta ollut tehty ilmakuljetuksia koskevan Montrealin yleissopimuksen 31 artiklan mukaisesti kirjallisesti seitsemän päivän määräajassa. Montrealin yleissopimuksen 17 artiklan 2 kappaleen mukaan rahdinkuljettaja on vastuussa kirjatun matkatavaran tuhoutumisesta, katoamisesta tai vahingoittumisesta aiheutuneesta vahingosta tietyin edellytyksin. Yleissopimuksen 31 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että jollei muuta näytetä, se, että vastaanottaja on vastaanottanut kirjatun matkatavaran tai tavaran tekemättä muistutusta, on todisteena siitä, että matkatavara tai tavara on toimitettu hyvässä kunnossa ja kuljetusasiakirjan tai 3 artiklan 2 kappaleessa ja 4 artiklan 2 kappaleessa tarkoitetulla muulla tavalla kirjattujen tietojen mukaisesti. Artiklan 2 kappaleen mukaan vastaanottajan on tehtävä vahinkoa koskeva muistutus rahdinkuljettajalle heti kun vahinko on havaittu, kuitenkin kirjatun matkatavaran osalta viimeistään seitsemän päivän kuluessa vastaanottamispäivästä. Muistutus on mainitun artiklan 3 kappaleen mukaan aina tehtävä kirjallisesti, ja se on annettava tai lähetettävä edellä mainittujen määräaikojen kuluessa. Jos muistutusta ei ole tehty edellä mainittujen määräaikojen kuluessa, kannevalta rahdinkuljettajaa vastaan on artiklan 4 kappaleen mukaan menetetty, paitsi jos rahdinkuljettaja on menetellyt petollisesti.

Käräjäoikeus katsoi lentoyhtiön tavoin, ettei ilmoitusta ollut tehty kirjallisesti määräajassa. Vakuutusyhtiö valitti tuomiosta hovioikeuteen, joka kumosi käräjäoikeuden tuomion ja velvoitti lentoyhtiön suorittamaan vakuutusyhtiölle 937,10 euroa. Lentoyhtiölle myönnettiin valituslupa korkeimpaan oikeuteen.

Korkein oikeus on esittänyt Euroopan unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset: 1. Onko Montrealin yleissopimuksen 31 artiklan 4 kappaletta tulkittava siten, että kannevallan säilyttämiseksi muistutus on sen lisäksi, että se on tehtävä määräajassa, tehtävä tuossa ajassa artiklan 3 kappaleessa tarkoitetulla tavalla kirjallisesti? 2. Mikäli kannevallan säilyttäminen edellyttää määräajassa tehdyltä muistutukselta kirjallista muotoa, onko Montrealin yleissopimuksen 31 artiklan 3 kappaletta tulkittava siten, että kirjallista muotoa koskeva vaatimus voidaan täyttää sähköisillä menetelmillä ja myös rahdinkuljettajan tietojärjestelmään tehdyllä kirjauksella ilmoitetusta vahingosta? 3. Estääkö Montrealin yleissopimus tulkinnan, jonka mukaan kirjallisen menettelyn vaatimus katsotaan täytetyksi, kun rahdinkuljettajan edustaja lentomatkustajan tieten saattaa vahinkoilmoituksen tai muistutuksen kirjalliseen muotoon joko paperilla tai sähköisesti rahdinkuljettajan järjestelmään? 4. Asettaako Montrealin yleissopimuksen 31 artikla muistutukselle muita sisällöllisiä vaatimuksia kuin sen, että rahdinkuljettajan tietoon saatetaan aiheutunut vahinko?

Euroopan unionin tuomioistuin katsoi, että nyt kyseessä olevan kaltainen rahdinkuljettajan tietojärjestelmään kirjattu muistutus täyttää Montrealin yleissopimuksen 31 artiklan 3 kappaleen mukaisen kirjallisen muodon vaatimuksen. EU-tuomioistuin katsoi, että yleissopimuksen 31 artiklan 2 ja 3 kappaletta on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä sille, että kirjallisen muodon vaatimuksen katsotaan täyttyvän, kun rahdinkuljettajan edustaja lentomatkustajan tieten saattaa vahinkoilmoituksen kirjalliseen muotoon joko paperille tai sähköisesti kirjaamalla sen rahdinkuljettajan tietojärjestelmään.  Edellytyksenä on kuitenkin, että kyseinen matkustaja voi tarkastaa kirjalliseen muotoon saatetun ja tietojärjestelmään kirjatun muistutuksen tekstin paikkansapitävyyden ja tarvittaessa muuttaa tai täydentää sitä tai jopa korvata sen uudella ennen kyseisen yleissopimuksen 31 artiklan 2 kappaleessa tarkoitetun määräajan päättymistä. 31 artiklaa on tulkittava siten, ettei siinä aseteta muistutukselle muita sisällöllisiä vaatimuksia kuin se, että rahdinkuljettajan tietoon saatetaan aiheutunut vahinko.

Lentoyhtiö kiisti Euroopan unionin tuomioistuimen tulkinnan, sen perusteet ja soveltumisen käsiteltävänä olevaan asiaan. Korkein oikeus katsoi kuitenkin EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisun velvoittavuuteen viitaten, että matkustajan puhelimitse tekemä ja lentoyhtiön kirjalliseen muotoon saattama viesti täytti Montrealin yleissopimuksen 31 artiklan kirjallisen muodon määritelmän, ja ettei Montrealin yleissopimuksen 31 artikla edellyttänyt nyt kyseessä olevassa tapauksessa myöskään erillisen vahingonkorvausvaatimuksen esittämistä, eli ilmoitus oli riittävä myös sisältönsä puolesta. Korkein oikeus katsoi edellä mainituin perustein, että A oli säilyttänyt kannevaltansa lentoyhtiötä kohtaan, ja vakuutusyhtiöllä oli takautumisoikeutensa perusteella oikeus saada vaatimansa korvaus lentoyhtiöltä.

 

Liikennevakuutus

KKO:2017:36. Vakuutusyhtiö oli 7.6.2007 antamassaan korvauspäätöksessä ilmoittanut, ettei A:n liikenneonnettomuudessa saamaa henkilövahinkoa korvata liikennevakuutuksesta, koska A oli ottanut ajoneuvon käyttöönsä luvattomasti ja kuljettanut sitä alkoholin vaikutuksen alaisena eikä korvauksen maksamiseen ollut erityistä syytä. A:lle oli vuonna 2011 selvinnyt, että liikennevahinko oli johtanut pysyvään työkyvyttömyyteen. Hän oli pyytänyt, että vakuutusyhtiö käsittelee hänen korvausasiansa tämän johdosta uudelleen. Vakuutusyhtiö oli ilmoittanut, ettei se käsittele asiaa uudelleen, koska asia oli jo ratkaistu edellä mainitulla korvauspäätöksellä.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei A ollut menettänyt oikeutta vaatia korvausta liikennevahingon aiheuttaman pysyvän työkyvyttömyyden perusteella, vaikka hän ei ollutkaan nostanut kannetta vakuutusyhtiön 7.6.2007 antaman korvauspäätöksen johdosta vakuutussopimuslain 74 §:ssä säädetyssä kolmen vuoden määräajassa.

A oli vammautunut 29.9.2006 liikennevahingossa kaatuessaan kuljettamallaan, luvattomasti käyttöön otetulla mopolla. Sairaalassa A:n verenalkoholipitoisuudeksi oli mitattu 1,3 promillea. A oli ollut tehohoidossa ja häneltä oli leikkauksessa poistettu aivoista verihyytymä.

Vakuutusyhtiö oli korvauspäätöksessään 7.6.2007 katsonut, ettei A:n henkilövahinko ollut liikennevakuutuksesta korvattava. Korvaus oli evätty A:n verenalkoholipitoisuuden ja ajoneuvon luvattoman käytön perusteella. A:n vedottua vuonna 2011 ilmenneeseen pysyvään työkyvyttömyyteen vakuutusyhtiö oli uutta korvauspäätöstä antamatta viitannut kirjeillään aiemmin antamaansa korvauspäätökseen, ja ilmoittanut, ettei liikennevahinkoasiaa oteta uudelleen käsiteltäväksi.

Korkeimmassa oikeudessa kysymys oli siitä, oliko A menettänyt oikeutensa vaatia vuonna 2006 sattuneen liikennevahingon perusteella korvausta vuonna 2011 ilmenneestä pysyvästä työkyvyttömyydestä.

Korkeimman oikeuden liikennevakuutuslain 11 §:n tulkintaa koskevassa ennakkopäätöksessä KKO 2011:90 on todettu, että liikennevahingosta johtuvat vammat voivat olla vaikeusasteeltaan eritasoisia ja ne, kuten erilaiset korvausaiheetkin, voivat ilmetä eri ajankohtina. Edellytyksiä asianmukaisen korvausvaatimuksen esittämiseen ei ole, ellei vahingonkärsijällä ole riittäviä tietoja niistä olennaisista seikoista, joiden perusteella tällainen vaatimus on esitettävissä. Henkilövahinkojen osalta tällaisia ovat paitsi tiedot itse vahinkotapahtumasta, myös tiedot aiheutuneista vammoista, niiden syy-yhteydestä vahinkotapahtumaan ja vammoista aiheutuneista korvausaiheista. Korkein oikeus katsoi tästä lähtökohdasta seuraavan, että samasta vahinkotapahtumasta johtuvien yksittäisten vammojen ja niistä johtuvien eri korvausaiheiden osalta liikennevakuutuslain 11 §:n mukainen vanhentumisaika voi alkaa myös eri ajankohdista riippuen siitä, milloin vahingonkärsineellä osoitetaan olleen riittävät tiedot kunkin vaatimuksensa perusteista.

Asiassa oli riidatonta, että A ei ollut hakenut muutosta vakuutusyhtiön 7.6.2007 antamaan korvauspäätökseen vakuutussopimuslain 74 §:ssä säädetyssä määräajassa. Riidatonta oli myös, että A oli vuonna 2011 saanut tietää tulleensa liikenneonnettomuuden johdosta pysyvästi työkyvyttömäksi, ja että hän oli tämän johdosta liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyssä määräajassa pyytänyt, että hänen korvausasiansa käsitellään vakuutusyhtiössä uudelleen.

Vakuutusyhtiön päätöksessä 7.6.2007 ei ollut ratkaistu korvausvaatimuksia, jotka olisivat perustuneet liikennevahingosta johtuneeseen A:n pysyvään työkyvyttömyyteen. Päätöksessä oli sinänsä todettu, ettei A:n henkilövahinkoa ylipäätään korvata liikennevakuutuksesta. Tällöin ei kuitenkaan ollut ollut kysymys A:n vasta myöhemmin ilmenneestä pysyvästä työkyvyttömyydestä johtuneista korvauksista, eikä A:n oikeutta näihin korvauksiin voitu katsoa tuolla päätöksellä ratkaistun A:ta sitovasti sen johdosta, ettei hän ollut hakenut siihen muutosta. Näillä perusteilla korkein oikeus katsoi, että A:n oikeus korvauksiin pysyvän työkyvyttömyyden perusteella ei ollut vanhentunut, ja että hänellä oli oikeus saada vakuutusyhtiön päätös oikeudestaan liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin pysyvän työkyvyttömyyden johdosta.

Korkeimman oikeuden kanta vastasi aiempaa ennakkopäätöstä KKO 2009:90. Ratkaisun perusteella jäi avoimeksi, voisiko vahingonkärsineelle myöskään vakuutusyhtiön uuden, todennäköisesti kielteisen korvauspäätöksen antamisen jälkeen vireille tulevassa riita-asiassa millään perusteella muodostua oikeutta korvaukseen pysyvästä työkyvyttömyydestä. Tapauksessa kuljettajan henkilövahinko oli kokonaan evättävä kahdellakin eri perusteella, sekä yli 1,2 promillen verenalkoholipitoisuuden että ajoneuvon luvattoman käytön johdosta. Tällaisessa tilanteessa oikeus korvaukseen edellyttäisi vahinkotapahtuman sattuessa voimassa olleen liikennevakuutuslain 7 §:n 3 ja 4 momentin mukaan erityistä syytä, jollaista tapauksessa ei kuitenkaan näyttänyt olevan käsillä.

KKO:2018:50. A oli ollut vuonna 1982 osallisena liikenneonnettomuudessa. Hänelle oli suoritettu liikennevakuutuksesta korvauksia niskan retkahdusvamman perusteella. A vaati vuonna 2009 vireille panemassaan kanteessa vakuutusyhtiöltä lisäkorvauksia. Kanteen mukaan A:lle oli aiheutunut liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma ja kaularankavamma, ja hän oli jäänyt saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvyttömäksi vuodesta 1999 lähtien. Kysymys näytön arvioinnista.

Tapauksessa oli kysymys A:lle 11.3.1982 tapahtuneessa liikennevahingossa aiheutuneiden vammojen johdosta maksettavista korvauksista ja A:n oireiston syy-yhteydestä liikennevahinkoon. Erityisesti kyse oli siitä, oliko A saanut liikennevahingossa vaikean aivovamman ja kaularankavamman.

Liikennevahinko oli sattunut siten, että A oli törmännyt kuljettamallaan henkilöautolla edessään vasemmalle kääntymässä olleen traktorin perävaunun takapyörään. A oli tuolloin ollut 22-vuotias.

Vakuutusyhtiö katsoi, että A oli saanut liikennevahingossa niskan retkahdusvamman, selän venähdysvamman ja otsan ruhjehaavan sekä mahdollisesti lievän aivovamman eli aivotärähdyksen. A:lle oli suoritettu korvaus haittaluokkaa 4 vastaavasta pysyvästä viasta ja haitasta. Lisäksi hänelle oli korvattu niska- ja hartiaseudun kipuoireiluun annetun fysikaalisen hoidon kustannuksia noin kymmenen vuoden ajan.

A vaati kanteessaan 28.1.2009 vahvistettavaksi, että hänelle on aiheutunut liikennevahingon seurauksena pysyvänä haittana vaikea aivovamma ja kaularankavamma ja että hän on jäänyt saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvyttömäksi 1.12.1999 lukien, minkä vuoksi hänellä on oikeus liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin. Lisäksi hän vaati, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle lisäkorvausta pysyvästä viasta ja haitasta siten, että korvaus vastaa haittaluokkaa 12, ja korvausta työansion menetyksestä 1.4.1982 lähtien. Vakuutusyhtiö vaati, että A:n vaatimukset hylätään perusteettomina.

Käräjäoikeus katsoi, että asiassa ei ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että A:lle olisi aiheutunut liikennevahingon seurauksena pysyvänä haittana vaikea aivovamma. Sen sijaan käräjäoikeus esitetyn näytön perusteella vahvisti, että A:lle oli liikennevahingon seurauksena aiheutunut kaularangan retkahdusvamma. Tähän vammaan ei kuitenkaan ollut osoitettu liittyneen kudosvaurioita eikä A:n nykyisten oireiden ollut osoitettu olevan syy-yhteydessä tähän vammaan. Käräjäoikeus katsoi, että liikennevahingossa aiheutuneen kaularankavamman ei ollut osoitettu olevan syy-yhteydessä A:n työkyvyttömyyteen. Käräjäoikeuden mukaan asiassa ei ollut perusteita arvioida kaularankavammasta aiheutuneen pysyvän vian ja haitan haittaluokkaa korkeammaksi kuin 4. Käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen kaikilta osin.

Hovioikeus totesi, ettei asiassa ollut esitetty riittävää selvitystä aivovammoja koskevan Käypä hoito -suosituksen (2008) mukaisten aivovamman vähimmäiskriteerien täyttymisestä lukuun ottamatta kuvantamistutkimuksessa todettua vammamuutosta. Tavanomaisissa kuvantamistutkimuksissakaan ei ollut havaittu poikkeavaa löydöstä, mutta DTI-traktografiassa A:lla oli todettu vahvat laaja-alaiset valkean aineen poikkeavuudet, jotka sopivat vamman aiheuttamiksi. A:lla oli liikenneonnettomuuden jälkeen alkanut ilmetä aivovamman aiheuttamiksi sopivia neuropsykologisia ja neuropsykiatrisia oireita. Hänen työ- ja toimintakykynsä oli vuosien kuluessa heikentynyt, eikä hän lopulta ollut enää kyennyt työhönsä myyjänä, myyntiedustajana tai maanviljelijänä. Ennen onnettomuutta hän oli ollut ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen. Väitetyn kaularankavamman osalta hovioikeus piti merkityksellisenä sitä, että A:lle oli riidattomasti todettu aiheutuneen onnettomuuden seurauksena niskan retkahdusvamma. Funktionaalisen MRI-tutkimuksen löydökset viittasivat vakavamman kaularankavamman syntymiseen. Syy-yhteyden puolesta puhuvina seikkoina hovioikeus piti onnettomuuden voimakasenergisyyttä ja vammamekanismia. Törmäysnopeus oli ollut suuri, ja A oli saanut onnettomuudessa iskun päähänsä. Asiassa esitetystä selvityksestä ei voitu riittävällä varmuudella päätellä, että jokin muu syy olisi aiheuttanut A:n oireilun.

Hovioikeus piti syy-yhteyttä puoltavia seikkoja painavampina kuin syy-yhteyttä vastaan puhuvia seikkoja. Se katsoi, että A:lle oli liikenneonnettomuudessa aiheutunut vaikea aivovamma ja kaularankavamma, jotka oikeuttavat liikennevakuutuslain mukaiseen korvaukseen.

Korkeimman oikeuden arvioitavana oli, oliko A:lle aiheutunut 11.3.1982 sattuneen liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma tai vaikea kaularankavamma taikka molemmat; onko A ollut liikennevahingossa saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvytön 1.12.1999 lähtien; onko A:lle jäänyt hänen liikennevahingossa saamistaan vammoista sellaista pysyvää vikaa ja haittaa, jota hänelle haittaluokan 4 mukaisesti jo suoritettu korvaus ei kata ja onko A:lle aiheutunut hänen liikennevahingossa saamistaan vammoista työansion menetystä 1.4.1982 lähtien.

Korkein oikeus pyysi asiassa Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiriltä asiantuntijalausunnon ja toimitti suullisen valmisteluistunnon sekä suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa kuvattiin erittäin laajasti A:n terveydentilasta ennen liikennevahinkoa esitettyä asiakirjaselvitystä. Tämän jälkeen käytiin läpi vahinkotapatumasta ja liikennevahingon jälkeen A:n akuuttivaiheessa saamasta hoidosta esitettyä asiakirjaselvitystä. Seuraavaksi ratkaisussa kuvattiin A:n terveydentilasta vuosilta 1983 – 1999 (ajanjaksolta ennen työkyvyttömyyden A:n kanteen mukaisesti pysyväksi muodostumista) esitettyä selvitystä. Vielä ratkaisussa on käyty läpi A:n terveydentilasta vuodesta 2000 alkaen esitettyä selvitystä. Näiden osalta on kuultu todistajana A:n sisarta (V) sekä A:ta itseään todistelutarkoituksessa.

A oli keväällä 2010 (kanteen nostamisen jälkeen) hakeutunut neurologian erikoislääkäri Z:n vastaanotolle. Z on vastaanottokäynnin perusteella päätellyt A:lle diagnooseiksi aivovamman jälkitilan ja kaularankavamman jälkitilan sekä lähettänyt hänet uudentyyppisiin kuvantamistutkimuksiin.  Z on antanut A:sta lääkärinlausunnon, jossa on diagnooseina kaularankavamman jälkitila ja aivovamman jälkitila. Z:n lähetteen perusteella radiologian ja neuroradiologian erikoislääkäri, dosentti K on 30.8.2010 tehnyt A:lle aivojen magneettitutkimuksen (3T) ja DTI-traktografian eli diffuusiotensorikuvauksen. Tutkimuksesta 31.8.2010 annetun lausunnon mukaan aivoissa ei ole todettu kontuusiota eli ruhjetta, verenvuodon jälkiä eikä valkean aineen signaalimuutoksia. Suoritetussa DTI-kuvauksessa muutokset ovat painottuneet frontaali- eli otsa-alueelle ja pitkiin assosiaatioratoihin sekä myös yleisesti projektioratoihin. Tutkimuksessa mitatut FA-arvot eri alueilla ovat olleet joko vajaa 2SD (standardideviaatio), noin 2SD, yli 2SD tai lähes 3SD keskitason alapuolella. Laaja-alaisten DTI-poikkeavuuksien on todettu sopivan diffuusiin aksonivaurioon. K on myöhemmin antanut samasta tutkimuksesta lisälausunnon, jossa on selostettu FA-arvoja tarkemmin kuin alkuperäisessä lausunnossa. Johtopäätöksenä on mainittu, että tutkimuksessa oli todettu vahvat ja laaja-alaiset valkean aineen poikkeavuudet, jotka sopivat vamman aiheuttamiksi. Z:n antaman lähetteen perusteella A:lle on 19.10.2010 suoritettu kaularangan funktionaalinen magneettitutkimus. Siitä annetun lausunnon mukaan kaularangassa on todettu välilevyjen pullistumaa. Kaularangan syvissä lihaksissa on todettu surkastumista. Kaularangan taivutuksissa ja rotaatioissa on päästy vain niukkaan liikkeeseen A:n liikekontrollin vuoksi. Alaria-nivelsiteet ovat molemmin puolin olleet ohuemmat kuin normaalisti ja niissä on ollut lausunnon mukaan kirkassignaalisuutta repeämään sopien.

Asiassa oli esitetty Suomen Radiologiyhdistys ry:n 26.9.2014 päivätty asiantuntijalausunto koskien diffuusiotensorikuvausta (DTI) aivovammojen diagnostiikassa ja hoidossa. Menetelmällä kuvataan aivojen valkean aineen tilaa. Lausunnon mukaan DTI ei ole vielä vuonna 2014 ollut kliiniseen käyttöön vakiintunut menetelmä aivovamman diagnosoimiseksi potilailla, joilla muut tiedot ja tutkimukset eivät tätä tue. DTI-kuvaukseen ja sen tuloksen tulkintaan liittyy yksittäisen potilaan kohdalla epävarmuustekijöitä, jotka liittyvät muun muassa käytettyyn laitteistoon ja sen ohjelmistoon, käytetyn verrokkiaineiston olemassaoloon, laajuuteen ja ikävakiointiin sekä tulkitsijan kokeneisuuteen. Mikäli käytettävissä on asianmukainen vertailuaineisto, voi DTI-kuvauksesta tehdä suuntaa-antavia johtopäätöksiä traumaattisen aivovamman olemassaolosta tai sen jälkitilan vaikeusasteesta silloin, kun löydökset tukevat muita tutkimustuloksia ja löydöksiä. DTI-tutkimuksella voidaan havaita myös traumaattisesta aivovammasta riippumattomista sairauksista aiheutuvia muutoksia aivokudoksessa henkilöillä, joilla ei välttämättä ole nähtävissä muutoksia tavallisessa rakenteellisessa magneettikuvassa. Suomessa DTI-menetelmä on käytössä muun muassa yliopistosairaaloissa. Lausunnon mukaan aiheesta on suomalaisten tutkijoiden toimesta julkaistu keskenään erisuuntaisia johtopäätöksiä.

Aivovammoja koskevassa Käypä hoito -suosituksessa (29.12.2017) on todettu, että diffuusiotensorikuvaus ei ole etiologisesti tarkka menetelmä eikä sillä voida erotella toisistaan eri mekanismeilla syntyneitä kudosvaurioita. Tutkimustieto DTI:stä on laajaa, mutta heterogeenista ja vaihteleviin menetelmiin pohjautuvaa. Monet sekä normaalit että epänormaalit tilat (esim. ikä, pitkittynyt kipu, stressi ja mielialaoireet) aiheuttavat valkean aineen ratojen muuntumista ja uudelleenjärjestäytymistä. DTI:n on todettu ryhmätasolla erottelevan lievän aivovamman saaneet verrokeista, mutta menetelmä ei suosituksen mukaan sovellu yksilötason aivovammadiagnostiikkaan.

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiriltä pyydetyn asiantuntijalausunnon lausunnon antoi neurologian professori, toimialuejohtaja R.  on käsitellyt lausunnossaan DTI:n merkitystä tutkimusmenetelmänä. R:ää on lisäksi kuultu suullisessa käsittelyssä. DTI-tutkimuksen ja aivojen tilavuusmittauksen NeuroQuant-menetelmää käyttämällä A:lle tehnyt radiologian ja neuroradiologian erikoislääkäri, dosentti K on antanut DTI-kuvauksesta ja NeuroQuant-menetelmästä asiantuntijalausunnon sekä täydentävän asiantuntijalausunnon, minkä lisäksi K:ta on kuultu suullisesti korkeimmassa oikeudessa. Neurologian ja neurotraumatologian dosentti T on niin ikään antanut asiassa asiantuntijalausunnon DTI-kuvauksen ja aivojen tilavuusmittausten merkityksestä. Asiantuntijalausunnon ovat antaneet myös neuroradiologi, diagnostisen radiologian dosentti J ja dosentti, neurologian ylilääkäri H. Lausunnonantajat ovat käsitelleet myös kaularangan funktionaalista magneettikuvausta joko lausunnoissaan tai suullisesti kuultuina. Funktionaalisesta magneettikuvauksesta ovat edellä mainittujen asiantuntijoiden lisäksi antaneet lausunnon myös professori, kirurgian ja ortopedian sekä traumatologian dosentti P sekä ortopedian ja traumatologian dosentti A. Kaikki edellä mainitut asiantuntijat ovat kirjallisissa lausunnoissaan ja osin suullisesti kuultuina arvioineet myös sitä, onko A:lle aiheutunut vuonna 1982 sattuneen liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma tai vaikea kaularankavamma.

Korkein oikeus sovelsi tapauksen arviointiin vahingon sattuessa voimassa olleen liikennevakuutuslain (279/1959) säännöksiä. Lain 1 §:n 1 momentissa säädetään, että moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä aiheutunut henkilö- ja omaisuusvahinko korvataan ajoneuvoa varten annetusta liikennevakuutuksesta tämän lain mukaan. Säännös osoittaa sen lähtökohdan, että liikennevakuutuksesta korvataan vain vahinko, joka on riittävässä syy-yhteydessä moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämiseen. Ratkaisun perustelujen mukaan lopputulos riippui keskeisesti asiassa esitetyn näytön arvioinnista ja siitä, voidaanko vammojen olemassaolosta sekä niiden ja liikenneonnettomuuden välisestä syy-yhteydestä esitettyä näyttöä pitää riittävänä.

Korkein oikeus viittasi aikaisempaan ratkaisukäytäntöönsä, jonka mukaan lähtökohtana myös liikenneonnettomuudessa aiheutuneiden henkilövahinkojen osalta on, että korvausta vaativan tulee näyttää toteen korvauksen edellytykset, joihin kuuluu syy-yhteys vakuutustapahtuman ja vahinkoseurauksen välillä. Avainasemassa on lääketieteellinen näyttö eli lääkäreiden tekemät havainnot ja heidän soveltamansa kokemussäännöt. Viime kädessä syy-yhteyskysymys on kuitenkin luonteeltaan oikeudellinen. Harkinnassa otetaan lääketieteellisen selvityksen ohella huomioon muutkin seikat, joiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä syy-yhteyden olemassaolosta tai sen puuttumisesta. Kun kysymys on vakuutuskorvauksesta, merkitystä on myös vakuutusoikeudellisilla periaatteilla, joilla pyritään vakuutustapahtumien yhdenmukaiseen käsittelyyn ja johdonmukaiseen korvauslinjaan (esim. KKO 2005:99). Syy-yhteyttä vahinkotapahtumaan ei ole silloin, kun vamma on seurausta jostakin muusta syystä kuin liikennevahingosta. Jos korvausasiassa käy ilmi, että vahinkoseurauksen on aiheuttanut jokin vakuutustapahtumasta riippumaton seikka, vaatimus ei voi menestyä. Vastaajan velvollisuutena ei kuitenkaan ole vaatimuksen torjuakseen osoittaa todellista syytä vahinkoon, vaan keskeinen merkitys on kantajan esittämällä todistelulla vakuutustapahtuman ja seurauksen suhteesta. Käytännössä näyttöasetelma voi kuitenkin muodostua sellaiseksi, että kanteen torjuminen edellyttää vastanäyttöä (esim. KKO 2005:99, kohta 3).

Korkein oikeus totesi, että pelkästään ajan kuluminen ei katkaise syy-yhteyttä, mutta vahinkotapahtuman ja vamman toteamisen välillä kulunut pitkä aika tyypillisesti vaikeuttaa syy-yhteyden selvittämistä ja lisää todennäköisyyttä esimerkiksi sille, että asianomaiselle on vahinkotapahtuman jälkeen sattunut muita tapaturmia, joista vamma on aiheutunut. Näiden syiden vuoksi ajan kuluminen on usein syy-yhteyden todennäköisyyttä vastaan puhuva seikka. Korkein oikeus viittasi ratkaisukäytäntöönsä, jonka mukaisesti on pidetty selvänä, ettei kaikkia vammoja välttämättä voida havaita eikä ilmoittaa heti tapaturman jälkeen, vaan ne voivat ilmetä pitkänkin ajan kuluttua tapaturmasta. Vammautumisen vaikutuksia harkittaessa voi merkitystä olla sillä, minkälaisia tosiasiallisia rajoitteita toimintakyvylle vamma on välittömästi tapaturman jälkeen aiheuttanut. Lopulliset vaikutukset voivat kuitenkin ilmetä vasta myöhemmin. Kussakin tapauksessa on olosuhteet sekä vammojen laatu ja niiden kehittymisestä saatava selvitys huomioon ottaen arvioitava, mikä merkitys ajan kulumiselle on annettava syy-yhteyttä arvioitaessa (esim. KKO 2013:29 ja KKO 2014:33).

Korkein oikeus lausui, että Käypä hoito -suositukset ovat kansallisia hoitosuosituksia, joita laaditaan lääkäreille, terveydenhuollon ammattihenkilöstölle ja kansalaisille hoitopäätösten pohjaksi. Ne eivät ole oikeudellisia tarpeita varten laadittuja eivätkä edes terveydenhuollon ammattihenkilöitä sitovia asiakirjoja. Suositusten merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon myös, että lääketieteellinen tietämys kehittyy jatkuvasti eikä suosituksissa välttämättä ole aina vielä otettu huomioon alan uusinta tutkimustietoa. Korkein oikeus katsoi, että Käypä hoito -suosituksille ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä, kun oikeudellisessa arvioinnissa joudutaan ottamaan kantaa vammojen ja sairauksien korvattavuutta koskeviin kysymyksiin. Suositukset sisältävät kuitenkin laaja-alaista asiantuntijatietoa kootussa muodossa edistäen lääketieteellisen tietämyksen hyödyntämistä oikeudellisessa päätöksenteossa, pohjautuvat laajan asiantuntijaryhmän konsensukseen ja muodostavat standardin, johon toteutunutta diagnostiikkaa ja hoitoa verrataan. Aivovammoja koskeva uusi Käypä hoito -suositus (29.12.2017) oli julkaistu aivan äskettäin, joten siinä oli voitu ottaa huomioon myös viimeaikainen tutkimustieto. Nämä seikat huomioon ottaen korkein oikeus katsoi, että suositusta voidaan pitää myös oikeudellisen ratkaisutoiminnan kannalta merkittävänä tietolähteenä, joka kuvaa Suomessa alan asiantuntijoiden keskuudessa tällä hetkellä vallitsevaa lääketieteellistä käsitystä aivovammojen diagnostiikasta ja hoitokäytännöistä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa kysymystä A:lle aiheutuneesta aivovammasta ja sen vaikeusasteesta arvioitiin monelta osin tuoreimman Käypä hoito -suosituksen mukaisten aivovamman syntymistä koskevien edellytysten mukaisesti. 

Arvioidessaan A:n terveydentilaa ennen liikennevahingon sattumista korkein oikeus piti sairauskertomusasiakirjoja A:n ja hänen sisarensa kertomuksia luotettavampana selvityksenä ajan kulumisen johdosta. Sairauskertomusasiakirjoista ilmeni, että A:lla oli jo ennen liikennevahinkoa ollut nuoresta iästään huolimatta erilaisia terveydentilaan liittyviä ongelmia, jotka olivat ainakin ajoittain vaikuttaneet myös hänen työ- ja toimintakykyynsä. Hänellä esiintyneet oireet olivat asiakirjaselvityksen perusteella olleet osittain luonteeltaan varsin epämääräisiä. Korkein oikeus katsoi esitetyn selvityksen tukevan jossain määrin käsitystä, että A:lla liikenneonnettomuuden jälkeisinä vuosina esiintynyt monimuotoinen oireisto oli johtunut liikenneonnettomuudesta riippumattomista tekijöistä.

Vahinkotapahtumasta esitetyn selvityksen perusteella korkein oikeus katsoi näytetyksi, että liikenneonnettomuudessa oli tapahtunut raju törmäys. A:n otsaansa saama haava osoitti lisäksi, että hän oli lyönyt onnettomuudessa päänsä. Korkein oikeus katsoi näiden tietojen ja asiassa esitetyn asiantuntijaselvityksen perusteella kyseen olleen sellaisesta vammamekanismista, jonka seurauksena on voinut aiheutua lievää vaikeampi aivovamma. Pelkästään tämä seikka ei kuitenkaan osoittanut, että A:lle oli myös tosiasiassa aiheutunut tällainen vamma.

Onnettomuuden jälkeinen kuvaus A:n tilasta ei asiantuntijoiden arvioiden mukaan ollut lievää vaikeammalle aivovammalle tyypillinen. Alkuvaiheen merkintöjen mukaan A:lla ei ilmeisesti ollut ollut tajuttomuutta. Myöskään mahdollisesta muistiaukosta ei tuossa vaiheessa ollut tehty merkintöjä. Selvityksenä A:n tajunnan menetyksestä oli esitetty 9.7.1991 tehty sairauskertomusmerkintä: "oli ad 10 min tajuton hetken kuluttua vammasta". Korkeimman oikeuden mukaan tätä merkintää ei kuitenkaan voitu pitää luotettavana selvityksenä tajunnanmenetyksestä ottaen huomioon, että se oli tehty A:n oman ilmoituksen perusteella ja lähes kymmenen vuotta liikenneonnettomuuden jälkeen. Myöskään A:n vasta vuosikymmeniä myöhemmin oikeudenkäynnissä kertomaa ei voitu pitää luotettavana selvityksenä tajunnan menetyksestä.

Korkein oikeus piti aivovammoja koskevien tutkimus- ja hoitokäytäntöjen kehittymisen perusteella sinänsä mahdollisena, että A:n tilaa ja mahdollisia aivovammaan viittaavia oireita ei ollut vuonna 1982 tutkittu ja arvioitu yhtä perusteellisesti kuin nykyisin noudatettavien tutkimus- ja hoitokäytäntöjen mukaan vastaavassa tilanteessa tehtäisiin. Tästä ei kuitenkaan seurannut, että asiaa jälkikäteen arvioitaessa voitaisiin asettaa lähtökohdaksi oletus siitä, että A:lla olisi alkuvaiheessa havaittu aivovammaan viittaavia oireita tai löydöksiä, jos häntä olisi silloin tutkittu perusteellisemmin. Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:lla olisi ollut akuuttivaiheessa tajuttomuutta, muistiaukkoa tai muutakaan neurologista oiretta tai löydöstä, joka suoraan viittaisi siihen, että hän olisi saanut onnettomuuden seurauksena aivovamman. Pelkästään tämän perusteella ei kuitenkaan voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että hän olisi saanut onnettomuudessa jonkinasteisen aivovamman.

A:lle oli sattunut muitakin tapaturmia, jotka olivat kohdistuneet päähän. Kaksi tapaturmaa oli sattunut jo ennen nyt kysymyksessä olevaa liikennevahinkoa vuosina 1981 ja 1982. Liikennevahingon jälkeen, mutta ennen aivovammadiagnoosin asettamista oli sattunut kaksi tapaturmaa vuosina 1984 ja 2004. Lisäksi A oli ollut 4.1.1996 liikenneonnettomuudessa, jossa hänen kuljettamansa henkilöauto oli törmännyt vasemmalla etukulmalla toisen henkilöauton vasemman sivun takaosaan. A oli toista vakuutusyhtiötä vastaan ajamassaan kanteessa katsonut, että hänelle oli aiheutunut myös tämän liikennevahingon seurauksena pysyvänä haittana vaikea aivovamma ja kaularankavamma, joiden seurauksena hän oli jäänyt pysyvästi työkyvyttömäksi 1.12.1999 lähtien. Vuoden 1996 liikenneonnettomuuteen perustuva kanne oli lainvoimaisesti hylätty.

Korkein oikeus totesi, että A:lle sattuneet muut tapaturmat olivat sekä vammamekanismeiltaan että A:n saamien ensivaiheen oireiden suhteen olleet selvästi vähäisempiä kuin vuoden 1982 liikenneonnettomuus. Korkein oikeus ei pitänyt todennäköisenä, että jokin näistä muista tapaturmista olisi aiheuttanut ne oireet ja löydökset, joiden A katsoi osoittavan, että hänellä on vaikea-asteinen aivovamma. Se, että A:lle oli kerrotulla tavalla vuosien mittaan aiheutunut useita muitakin päähän kohdistuneita tapaturmia, puhui kuitenkin jossain määrin sitä vastaan, että A:n myöhemmät oireet ja löydökset voitaisiin pitkästä ajallisesta viiveestä huolimatta katsoa juuri vuoden 1982 liikennevahingosta aiheutuneiksi.

Selvityksen mukaan A:lla oli alkanut esiintyä aivovammaan sopivia laaja-alaisia yleisoireita enemmälti vasta 1990-luvulla, eli lähes kymmenen vuoden kuluttua onnettomuudesta. Aikaisemmalta ajalta oli ainoastaan yksittäisiä merkintöjä huimauksesta, unettomuudesta ja muistin huononemisesta. Sairauskertomus-merkinnöissä olivat pitkään korostuneet selän ja niska- ja hartiaseudun kivut. Korkein oikeus katsoi, että A:n onnettomuuden jälkeistenkin vuosien oireilu viittasi siihen, että hänelle on aiheutunut liikenneonnettomuudessa enintään lievä aivovamma.

Ratkaisussa käytiin tämän jälkeen läpi asiantuntijoiden kannanottoja. Asiantuntijoista T ja K olivat esittäneet, että ensivaiheen tietojen perusteella lievänä pidetty aivovamma mahdollisesti voisi johtaa vaikeaan jälkitilaan. K:n mukaan vamman luokittelu eri vaikeusasteisiin ei suoraan kuvaa jälkitilan vaikeusastetta, vaikka vaikeampi vamma keskimäärin johtaa vaikeampaan vammaisuuteen. T on todennut tiedon tältä osin lisääntyneen ja viitannut aivovamman käynnistämään krooniseen tulehdusreaktioon ja perinnöllisiin tekijöihin. Oireet voivat hänen mukaansa myös peittyä muiden oireiden kuten kipujen alle ja oireita on voitu tulkita muista syistä kuten masennuksesta johtuvaksi. R:n ja H:n mukaan lievästä aivovammasta ei voi seurata vaikeaa jälkitilaa. H:n mukaan etenevä oirekuva voi liittyä sairauteen, jolle on olennaista altistuminen massiiviselle määrälle eriasteisia pään vammoja.

A:lla oli useita vuosia liikenneonnettomuuden jälkeen alkanut esiintyä erilaisia laaja-alaisia ja pitkäaikaisia aivovammaan sinällään viittaavia oireita, kuten päänsärkyä, muistivaikeuksia, väsyvyyttä ja myös masennusta. Neuropsykologisessa tutkimuksessa vuonna 1991 ei kuitenkaan ollut tullut esille selkeitä neuropsykologisia puutoksia. A:n suoriutumista oli alentanut tarkkaavaisuuden syrjähtäminen, jonka oli todettu liittyvän mahdollisesti psyykkiseen vähävoimaisuuteen. Vuoden 2002 neuropsykologisessa tutkimuksessa A:n kognitiivinen suoriutuminen todettiin keskitasoiseksi. Oireet eivät asiantuntijoiden mukaan olleet aivovammalle spesifejä. A oli jäänyt työstä pois kokonaan vuonna 1999. Työkyvyttömyyden syy oli asian lääketieteellisen selvityksen mukaan ollut moninainen ja liittynyt erityisesti selän ja niskan vaivoihin ja migreeniin. A oli kertonut myös väsyvyydestään ja siitä, ettei ollut kyennyt töihin edellytetyllä tavalla.

Korkein oikeus totesi kanteessa esitetyn aivovamman jälkitilan sinänsä mahdolliseksi selitykseksi A:n terveysongelmille. Yksiselitteisten päätelmien tekeminen oli toisaalta vaikeaa, koska A:lla oli vuosien mittaan ollut hyvin lukuisia erilaisia oireita. A:ta koskevissa sairauskertomusasiakirjoissa oli myös toistuvasti esitetty käsityksiä tai ainakin epäilyjä siitä, että hänen oireensa tai jotkin niistä eivät ole somaattisesta syystä johtuvia, vaan psyykkisperäisiä. A oli esimerkiksi 2000-luvun alkuvuosina kokenut kärsineensä toistuvista tajunnanmenetyskohtauksista, jotka oli perusteellisten tutkimusten jälkeen todettu psyykkisperäisiksi. Sairauskertomusmerkintöjen mukaan A:ta oli toistuvasti epäilty jopa korvaushakuisuudesta. Korkein oikeus katsoi, että edellä kuvatut seikat vaikeuttivat luotettavien päätelmien tekemistä siitä, kuinka vaikea-asteisia A:n eri vaiheissa kuvaamat oireet ovat tosiasiassa olleet ja mikä on ollut oireiden syy.

Vuonna 2010 tehdyn aivovammadiagnoosin osalta korkein oikeus totesi, että diagnoosi oli asetettu vasta lähes 30 vuotta liikennevahingon jälkeen. Tätä ennen asiakirjoissa oli mainintoja vain siitä, että A:n on katsottu saaneen aivotärähdyksen eli hyvin lievän aivovamman jälkitilan. Korkein oikeus piti jo lähtökohtaisesti epätodennäköisenä sitä, että A olisi saanut liikenneonnettomuudessa ainakaan lievää vaikeampaa aivovammaa, mutta se olisi kyetty diagnosoimaan vasta näin pitkän ajan kuluttua liikenneonnettomuuden jälkeen. Tältä osin huomiota kiinnitettiin siihen, että A oli vuosien mittaan ollut hyvinkin intensiivisesti useita eri erikoisaloja edustavien lääkäreiden tutkittavana, hoidettavana ja kuntoutettavana.

Todistajana kuultu neurologian erikoislääkäri Z on kertonut, että hänen vuonna 2010 antamansa lausunto oli perustunut A:n kertomaan. Lisäksi Z oli tehnyt tarkentavia kysymyksiä. Aivovammadiagnoosi oli perustunut vammamekanismiin ja kliiniseen kuvaan. A:lla esiintyneillä oireilla Z on tarkoittanut A:n itsensä kokemia ja kuvaamia oireita. Z on kertonut hänellä lausuntoa antaessaan olleen joitain asiakirjoja käytössä kuten neuropsykologinen tutkimus. Dosentti H on antamassaan kirjallisessa asiantuntijalausunnossa käynyt yksityiskohtaisesti läpi Z:n diagnostiikkaan liittyviä puutteita ja todennut, että se ei edusta kokeneelta terveydenhuollon ammattilaiselta edellytettävää osaamisen tasoa. H ei ole pitänyt Z:n asettamaa aivovammadiagnoosia perusteltuna. Myös dosentti T on häntä korkeimmassa oikeudessa kuultuna todennut, että Z:n menettelyä voidaan kritisoida, kun hän on tehnyt aivovammadiagnoosin ilman perusteellisia tutkimuksia.

Korkein oikeus totesi asiantuntijaselvityksen perusteella, että aivovammaa koskevan diagnoosin tekemistä lähes 30 vuotta vamman väitetyn syntymisen jälkeen pääasiassa potilaan itsensä kuvaamien oireiden ja mahdollisesti joidenkin yksittäisten sairauskertomusasiakirjojen perusteella voitiin pitää selvästi tavanomaisesta poikkeavana menettelynä. Lisäksi Z oli katsonut aiheelliseksi lähettää A:n kuvantamistutkimuksiin, mutta oli kuitenkin tehnyt aivovammadiagnoosin jo ennen kuin oli saanut niiden tulokset. Vuonna 2011 antamassaan uudessa lääkärinlausunnossa Z oli lisäksi toistanut aikaisemmat johtopäätöksensä edes viittaamatta teettämiensä kuvantamistutkimusten tuloksiin. Korkein oikeus katsoi, että Z:n tekemälle aivovammadiagnoosille ei ollut perusteltua antaa näyttöarvoa arvioitaessa sitä, oliko A saanut liikennevahingossa aivovamman.

DTI-tutkimuksen ja aivojen tilavuusmittauksen merkityksen osalta korkein oikeus totesi, että A:lle oli aiemmin suoritettu niin sanottuja perinteisiä kuvantamistutkimuksia, joissa ei asiantuntijoiden yksimielisen kannan mukaan ollut todettu aivovammaan viittaavaa. Vuonna 2010 A:lle tehdyn, aivojen valkean aineen kuntoa tutkivan DTI-tutkimuksen löydöstä on A:n kohdalla pidetty vahva-asteisena. Löydöksen on sinällään todettu voivan viitata aivovammaan. Asiantuntijat ovat kuitenkin olleet yksimielisiä siitä, ettei kyseisen tutkimuksen vahva-asteinenkaan löydös voi epäspesifinä löydöksenä osoittaa, että sen taustalla olisi nimenomaan lähes 30 vuoden takainen liikenneonnettomuus. Toisaalta asiassa on myös katsottu, ettei muuta syytä kuin kyseisessä liikenneonnettomuudessa saatu aivovamma ole löydökselle esitettävissä. Potilaan ikä on tutkimuksessa huomioitu, eikä A:lla ole todettu sairauksia, joista löydös voisi johtua.

Asiantuntijat ovat olleet periaatteessa yksimielisiä siitä lähtökohdasta, että DTI-tutkimuksen löydösten perusteella ei voida tehdä aivovammadiagnoosia yksittäistapauksessa. Tämän perusteella korkein oikeus katsoi, että myöskään A:lle tehdyn DTI-tutkimuksen löydöksen perusteella ei voida tehdä aivovammadiagnoosia, vaan tutkimus voi vain osaltaan tukea muita aivovammaan viittaavia tutkimustuloksia. Tutkimuksen A:lle suorittanut K oli katsonut DTI-löydöksen tukevan A:lle vuosina 1991 ja 2002 suoritettujen neuropsykologisten tutkimusten tuloksia. Neuropsykologisten tutkimusten löydökset olivat asiantuntijoiden mukaan voineetkin viitata aivovammaan, mutta myös ne oli todettu hyvin epäspesifeiksi löydöksiksi. Lisäksi neuropsykologisiakin tutkimuksia oli suoritettu ensimmäisen kerran vasta lähes kymmenen vuoden kuluttua onnettomuudesta.

Näyttönä aivovammasta oli vielä esitetty A:lle vuonna 2016 suoritettu aivojen tilavuutta mittaava NeuroQuant-tutkimus, josta annetun tutkimuslausunnon mukaan A:n aivoissa oli ollut tilavuudenalentumaa. H oli asiantuntijalausunnossaan ja suullisen kuulemisen yhteydessä ottanut esille yksityiskohtaisia seikkoja tutkimuksesta, ja todennut löydöksen normaaliksi vastoin siitä annettua lausuntoa. Myös tämä tutkimus on asiantuntijoiden yksimielisen kannan mukaan epäspesifi, eikä siten kerro aivoissa mahdollisesti tapahtuneen muutoksen syytä tarkemmin.

Korkein oikeus katsoi näytön arviointia koskevana johtopäätöksenään, että esitetyn selvityksen perusteella voitiin sinänsä pitää todennäköisenä, että A oli saanut liikenneonnettomuudessa lievän aivovamman. Ei myöskään voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että A:lla myöhempinä vuosina esiintyneet moninaiset oireet ainakin joiltakin osin johtuisivat liikenneonnettomuudessa saadusta aivovammasta ja sen jälkitilasta. Pelkkä syy-yhteyden mahdollisuus ei kuitenkaan korkeimman oikeuden mukaan riitä korvausvelvollisuuden vahvistamisen perusteeksi, vaan tämä edellyttäisi vähintään todennäköistä syy-yhteyttä. Kanteen tueksi esitetyn näytön suhteellisen vähäinen todistusvoima huomioon ottaen ei myöskään voitu edellyttää, että vakuutusyhtiön olisi korvausvastuusta vapautuakseen tullut kyetä osoittamaan, että A:n oireet johtuvat jostakin tarkoin yksilöitävissä olevasta muusta vammasta tai sairaudesta. Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi vuoden 1982 liikenneonnettomuudessa saanut lievää vaikeamman aivovamman tai että A:n myöhemmässä oireilussa olisi kyse mahdollisen lievän aivovamman vaikeutumisesta siten, että sen jälkitila olisi aiheuttanut hänelle työkyvyttömyyteen johtaneet oireet.

Kaularankavamman osalta korkein oikeus totesi asiassa olevan riidatonta, että A oli saanut liikennevahingon seurauksena niskan retkahdusvamman, josta on vakuutusyhtiön mukaan aiheutunut keskivaikea toiminnanvajaus eli sosiaali- ja terveysministeriön vahvistaman haittaluokituksen mukaista haittaluokkaa 4 vastaava pysyvä haitta. Kyse oli näin ollen siitä, oliko näytetty, että A:lle olisi aiheutunut tätä vaikeampi kaularankavamma.

Korkein oikeus totesi, että asiassa esitetyn, pääosin yhdensuuntaisen asiantuntijaselvityksen mukaan kaularangan funktionaalista magneettikuvausta ei pidetä yleisesti hyväksytyn lääketieteellisen tutkimus- ja hoitokäytännön mukaisena menetelmänä tutkia kaularankavammoja ja niiden vaikeusastetta. Korkein oikeus katsoi, etteivät A:lle tehdyn kaularangan funktionaalisen magneettikuvauksen löydökset tukeneet käsitystä siitä, että A olisi saanut liikennevahingon seurauksena haittaluokkaa 4 vastaavaa vaikeamman kaularankavamman. Myöskään A:n kaularankavamman vaikeusasteesta esitettyjen, pääosin yhdensuuntaisten asiantuntija-arvioiden perusteella ei ollut perusteita katsoa, että A:n liikenneonnettomuudessa saama kaularankavamma olisi ollut haittaluokkaa 4 vaikeampi. Muukaan asiassa esitetty selvitys ei tukenut tällaista päätelmää. Näillä perusteilla korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:lle olisi aiheutunut 11.3.1982 sattuneen liikennevahingon seurauksena vaikea kaularankavamma.

Korkein oikeus katsoi aivovamman ja kaularankavamman vaikeusasteen osalta lausuttuun viitaten jääneen näyttämättä, että A:lle olisi jäänyt hänen liikennevahingossa saamistaan vammoista sellaista pysyvää vikaa ja haittaa, jota hänelle haittaluokan 4 mukaisesti jo suoritettu korvaus ei kata.

Ansionmenetyksen ja pysyvän työkyvyttömyyden osalta korkein oikeus totesi, että A:n ansionmenetystä ja pysyvää työkyvyttömyyttä koskevia vaatimuksia oli vaikeaa aivovammaa ja vaikeaa kaularankavammaa koskevien vaatimusten tultua hylätyiksi arvioitava suhteessa A:lla riidattomasti oleviin vammoihin, joista hänelle on katsottu jääneen haittaluokan 4 mukainen pysyvä haitta. Esitetyn selvityksen perusteella A:n saama kaularankavamma oli aiheuttanut hänelle erilaista oireilua vuodesta 1982 lähtien. A oli kuitenkin ollut vuosina 1982 - 1999 ansiotyössä työskennellen useiden eri yritysten palveluksessa myyjänä tai myyntiedustajana ja toimien vuosina 1985 - 1997 maatalousyrittäjänä omalla lihakarjatilallaan osittain päätoimisesti ja osittain myyntityön ohessa. A sekä todistajat V ja X ovat sinänsä uskottavalla tavalla kuvailleet, että A:lla oli ollut vaikeuksia selviytyä raskaista ruumiillisista töistä. Nämä vaikeudet olivat todennäköisesti ainakin osaksi johtuneet hänelle liikennevahingon seurauksena jääneistä kaularankaperäisistä oireista. Esitetystä selvityksestä ei kuitenkaan voitu luotettavasti päätellä, että liikennevahingossa saaduista vammoista johtuvat oireet olisivat aiheuttaneet A:lle ansionmenetystä vuosina 1982 - 1999.

A oli vuonna 1999 jäänyt pois työstään akuutin selkävaivan vuoksi, eikä hän ollut tämän jälkeen palannut työelämään. Esitetyn selvityksen perusteella keskeisenä syynä työelämästä pois jäämiseen olivat selkävaivojen lisäksi olleet usein toistuvat migreenikohtaukset. A:lle on sittemmin heinäkuussa 2011 tehdyillä eläkelaitosten päätöksillä myönnetty työkyvyttömyyseläke siten, että hänet on katsottu työkyvyttömäksi 31.8.2010 lukien. Esitetty selvitys ei osoittanut, että A:n pysyvä työkyvyttömyys olisi ainakaan merkittävältä osalta aiheutunut A:n liikennevahingossa saamista vammoista. Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:lle olisi aiheutunut hänen liikennevahingossa saamiensa vammojen vuoksi työansion menetystä 1.4.1982 lähtien tai että hän olisi ollut liikennevahingossa saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvytön 1.12.1999 lähtien.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa käytiin seikkaperäisesti läpi laajaa lääketieteellistä asiakirjanäyttöä ja lukuisia lääketieteellisiä asiantuntijalausuntoja. Korkein oikeus piti asiassa suullisen käsittelyn ja ratkaisun lopputulos perustui esitetyn näytön yksityiskohtaiseen arviointiin. Ratkaisussa tukeuduttiin pääosin jo aiemmissa liikennevahinkoja koskevissa ennakkoratkaisussa esille tuotuihin syy-yhteysarviointia koskeviin periaatteisiin. Aivovammatapausten arvioinnin kannalta merkille pantavaa ennakkoratkaisussa on, että korkein oikeus antoi aivovammoja koskevalle, ratkaisua annettaessa tuoreelle Käypä hoito -suositukselle olennaisen merkityksen tapauksen arvioinnin kannalta, vaikka totesikin, että Käypä hoito -suosituksia ei sinänsä ole laadittu oikeudelliseen käyttöön ja niillä ei ole sitovuutta edes terveydenhuollon ammattihenkilöiden osalta. Ratkaisussa syy-yhteysarviointi kuitenkin perustettiin monelta osin Käypä hoito -suosituksen mukaisiin aivovamman syntymisen edellytyksiin, erityisesti hoidon alkuvaiheessa potilaasta tehtyihin kliinisiin havaintoihin.

Korkein oikeus käsitteli ratkaisussa myös DTI-tutkimuksen ja aivojen tilavuutta mittaavan NeuroQuant- tutkimuksen diagnostista merkitystä todeten nämä tutkimukset asiantuntijoiden käsityksen mukaan epäspesifeiksi. Tämän perusteella korkein oikeus katsoi, että nämä tutkimukset eivät sellaisenaan riitä osoittamaan aivoissa mahdollisesti todettujen muutosten syytä tarkemmin, minkä johdosta niille voidaan antaa vahinkotapahtuman ja aivovamman välistä syy-yhteyttä koskevassa arvioinnissa vain rajoitetusti merkitystä. Korkein oikeus totesi ratkaisussaan myös, että funktionaalista magneettikuvausta ei pidetä yleisesti hyväksytyn lääketieteellisen tutkimus- ja hoitokäytännön mukaisena menetelmänä kaularankavammoja ja niiden vaikeusastetta tutkittaessa.

 

Työtapaturma- ja ammattitautivakuutus

KKO:2016:3. A oli työmatkallaan kaatunut polkupyörällä loukaten päätänsä. A:n oli tapaturmassa katsottu saaneen aivotärähdyksen. Kysymys siitä, oliko A tapaturmassa saanut aivotärähdystä vaikeamman aivovamman ja oliko A:n tapaturman jälkeinen päänsärky- ja neuropsykologinen oireisto syy-yhteydessä kyseiseen tapaturmaan ja siinä tulleeseen vammaan.

Tapaturmailmoituksen mukaan A oli kaatunut polkupyörällä 5.8.2011, eikä muistanut tapahtuneesta enempää. Hänen ensimmäinen muistikuvansa oli, että työtoveri soitti taksin ja he olivat matkanneet yhdessä lääkäriin. A:n työtoveri oli nähnyt A:n taluttavan polkupyörää tuntematon nainen vierellään kasvot veressä, rikkinäisissä housuissa ja naarmuuntuneessa pyöräilykypärässä. A oli ollut sekavan oloinen, eikä hän ollut ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Työterveyslääkärissä A:lla oli todettu haavoja kasvoissa, ruhjeita vartalossa, puheen hitautta ja vaikeuksia muistaa asioita. A oli kuitenkin ollut sairauskertomusmerkinnän mukaan aikaan ja paikkaan orientoitunut. Sairaalassa oli todettu, että A:lla ei ollut varsinaista päänsärkyä eikä pahoinvointia, joten A:lle oli annettu aivotärähdyksen seurantaohjeet. Tapaturman jälkeen A:lla oli pitkittynyttä päänsärkyä ja pahoinvointia. 25.8.2011 suoritetussa pään tietokonekerroskuvaus-tutkimuksessa ei todettu traumaattisia muutoksia, mutta sairauskertomuksen mukaan A:lla oli todettu olleen tapaturman jälkeen 15–20 minuutin muistiaukko, joten diagnoosiksi oli määritetty lievä diffuusi aivovamma. Sairausloman jälkeen 26.9.2011 A ei ollut yrityksestä huolimatta pystynyt palaamaan työhönsä keskittymiskyvyssä ja tietokonetyöskentelyssä ilmenneiden ongelmien johdosta. 16.11.2011 suoritetun aivojen magneettitutkimuksen löydös oli kuitenkin normaali. Neurologian erikoislääkärin lausunnon 16.1.2012 mukaan A:lla oli edelleen ongelmia keskittymiskyvyssä, väsymistä tarkkuutta vaativien tehtävien yhteydessä ja päänsärkyä. A:n katsottiin olevan kykenemätön työhönsä kognitiivisten oireiden johdosta. Aivovammapoliklinikan neurologian erikoislääkärin 3.5.2012 arvion mukaan A oli saanut tapaturmassa vähintäänkin lievän aivovamman. Hoitotietojen mukaan A:lla ei ollut todettu mitään neurologisia tai keskittymiskyvyn häiriöitä ennen tapaturmaa. A oli lopulta pystynyt lyhyen työkokeilujakson jälkeen palaamaan aikaisempaan työhönsä alkuvuodesta 2013.

Vakuutusyhtiön päätöksen mukaan A:lla todettujen alkuvaiheen vammojen perustella A oli saanut tapaturman seurauksena enintään lievätasoisen aivotärähdyksen, joten vakuutusyhtiö suoritti A:lle korvausta työkyvyttömyydestä 26.10.2011 saakka ja sairaanhoitokuluista 16.11.2011 saakka. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus olivat hylänneet A:n valituksen.

Korkeimmassa oikeudessa oli arvioitavana, onko A saanut työtapaturmassa aivotärähdystä vaikeamman aivovamman. Lisäksi arvioitavana oli, ovatko A:n neuropsykologiset oireet ja päänsärky syy-yhteydessä tapaturmaan ja siinä tulleeseen vammaan. Tapaturman ajankohtana sovellettavaksi tuli tapaturmavakuutuslaki (677/1962).  Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vamma tai sairaus on katsottu tapaturmaperäiseksi, jos lääketieteellinen syy-seuraussuhde tapaturman ja todettujen vammojen välillä on todennäköinen. Korkein oikeus totesi useassa aikaisemmassakin ratkaisussaan todetun mukaisesti, että syy-yhteysharkinta on luonteeltaan oikeudellista harkintaa. Tästä syystä johtuen lääketieteellistä syy-yhteyttä arvioitaessa otetaan huomioon paitsi lääketieteelliset selvitykset, myös muut seikat, joista voidaan tehdä johtopäätelmiä syy-yhteydestä. Vaikka nyt käsiteltävänä olevalla tapaturmalla ei ollut silminnäkijöitä, oli tapaturmasta esitetty selvitys ollut alusta alkaen yhdensuuntaista. Korkein oikeus kiinnitti tältä osin huomiota A:n työtoverin havaintoihin sekä työterveysaseman ja sairaalan merkintöihin. Korkein oikeus katsoi selvityksien perusteella, että A:n tapaturman vammamekanismi ja liike-energia eivät ole olleet vähäisiä. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin korkeimmalle oikeudelle antaman lausunnon mukaan A:n tapauksessa täyttyivät vähintään lievän aivovamman kriteerit. Lausunnon mukaan trauma oli todennettavissa tapahtumatiedoista ja ulkoisista vammoista, ja myös ajallisesti tapaturmaan sopivat primaarivaiheen oireet ja myöhemmät jälkitilaan sopivat oireet oli todettu. Mitään muuta todennäköistä selittävää tekijää A:n oireille ei lausunnon mukaan löytynyt. Korkein oikeus viittasi ratkaisussaan lisäksi lääketieteelliseen kirjallisuuteen, jonka mukaan aivotärähdyksen yhdenmukaisia kriteerejä ei ole vahvistettu ja Käypä hoito -suositukseen, jonka mukaan vain hyvin lieviä vammoja voidaan kutsua aivotärähdyksiksi. Käypä hoito -suosituksen aivovamman määritelmän mukaan päähän kohdistuneen trauman lisäksi traumaan tulee liittyä vähintään yksi suosituksessa luetelluista seikoista, joita ovat mm. millainen tahansa muistinmenetys ja mikä tahansa henkisen toimintakyvyn muutos (esimerkiksi sekavuus). Lisäksi lääketieteellisissä selvityksissä on todettu, että pään CT-tutkimukset ja aivojen magneettikuvauksen tutkimukset voivat olla normaaleja mahdollisesta keskivaikeasta aivovammasta huolimatta, jos tutkimus on viivästynyt. A:n tapauksessa CT-tutkimus oli suoritettu kolmen viikon ja magneettikuvaus kolmen kuukauden kuluttua tapaturmasta. Myös A:n oirekuvan lieventyminen ajan kuluessa tuki oireiden syy-yhteyttä tapaturmaan. Korkein oikeus päätyi katsomaan, että asiassa esitetty selvitys tuki johtopäätöstä, jonka mukaan A:lle on aiheutunut tapaturmasta 5.8.2011 todennäköisesti aivotärähdystä vaikeampi aivovamma.

Tapaturman jälkeisen oireiston osalta korkein oikeus totesi, että lääketieteellisen selvityksen mukaan A:lla oli ensimmäisen kerran ilmennyt neuropsykologisia oireita vasta tapaturman jälkeen. A on tapaturman jälkeen kärsinyt ensimmäisten viikkojen ajan päänsärystä ja pahoinvoinnista. Sittemmin hänellä on todettu keskittymisvaikeuksia, tarkkaavaisuuden säätelyn häiriöitä sekä toiminnan ja ajattelun jähmeyttä tarkkaavaisuutta vaativissa tehtävissä. Pidempikestoinen kognitiivinen rasitus on myös aiheuttanut hänelle päänsärkyoireita sekä väsyvyyttä. Esitetyn lääketieteellisen selvityksen mukaan aivovamman akuuttivaiheeseen voi liittyä päänsärky- ja pahoinvointioireita. Myös A:lla sittemmin todetut neuropsykologiset oireet ovat aivovamman jälkitiloissa tavallisia. A:n oirekuva tukee korkeimman oikeuden arvion mukaan johtopäätöstä, että edellä mainitut oireet ovat syy-yhteydessä A:n tapaturmassa saamaan, kohdassa 23 mainittuun aivovammaan. Syy-yhteyttä tukee myös se asiassa esitetty lääketieteellinen seikka, että A:n neuropsykologiset oireet olivat olleet vaikeimmillaan heti tapaturman jälkeisinä viikkoina ja kuukausina ja lieventyneet sitten vähitellen. A on palannut entiseen ympäristötarkastajan työhönsä 1.1.2013.

Sekä alkuvaiheen että myöhemmän oireilun oirekuva tuki korkeimman oikeuden mukaan A:n oireiden syy-yhteyttä tapaturmassa saatuun aivovammaan. Vaikka on mahdollista, että samantapaisia oireita voi esiintyä myös muista vammoista ja sairauksista johtuen, ei mitään muuta selittävää tekijää A:n kohdalla ollut. Korkein oikeus katsoi, että A:n neuropsykologisella oireistolla ja päänsäryllä oli todennäköinen syy-yhteys A:n tapaturmassa saamaan aivovammaan, ja kumosi vakuutusoikeuden päätöksen.

KKO:2016:93. A:n ollessa irrottamassa suurikokoista ja painavaa ikkunaa se oli alkanut kaatua. A oli ottanut ikkunan vastaan oikealla kädellään, jolloin olkapäästä oli kuulunut rusahdus ja siinä oli tuntunut kipua. Kysymys olkapään kiertäjäkalvosimen jänteen repeämän syy-yhteydestä tapaturmaan.

58-vuotias A oli 6.8.2012 estänyt käsin noin 110 kiloa painavan ikkunan putoamisen, kun hän oli ollut irrottamassa ikkunaa ikkuna-aukosta ja ikkuna oli alkanut kaatua. Vahinko oli tapahtunut A:n työssä hirsirakentajana. A oli hakeutunut seuraavana päivänä lääkäriin, jolloin A:n olkapäässä oli todettu liikerajoitusta ja kohtuullinen kipu. A oli määrätty sairauslomalla ajalle 7.–14.8.2012, jonka jälkeen hän oli palannut töihin. Kaksi kuukautta tapaturman jälkeen 5.10.2012 A:lla oli todettu ultraäänitutkimuksessa kiertäjäkalvosimen repeämä. Ultraäänitutkimuksen löydökset viittasivat jänteen rappeumaperäiseen sairauteen. A:lle suoritettiin 22.5.2013 tähystysleikkaus, jonka perusteella diagnoosiksi vahvistui laaja repeämä kiertäjäkalvosimeen kuuluvan ylemmän lapalihasjänteen kapselirakenteissa. Repeämä ei ulottunut jänteen koko paksuuden läpi. Lisäksi A:lla oli todettu olkalisäkkeen alapuolisessa tilassa ärtynyttä ja kiinnikkeistä ahtaumaa sekä olkanivelen sisäpuolella marginaalista niveltulehdusta.

Vakuutusyhtiö oli antanut asiassa kielteisen korvauspäätöksen ajankohdan 14.8.2012 jälkeisen oireilun osalta katsoen, ettei myöhempi oireilu enää johtunut tapahtuneesta tapaturmasta, vaan kyse oli sairausperäisestä oireilusta. Päätöksen mukaan A:n tapaturman ei myöskään katsottu pahentaneen olennaisesti A:n aikaisempaa vammaa tai sairautta. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus olivat hylänneet A:n valitukset.

Korkeimman oikeuden arvioitavana oli A:n oikeus työtapaturmakorvaukseen kiertäjäkalvosimeen kuuluvan ylemmän lapalihaksen jänteen repeämästä. Tapauksessa oli kyse siitä, olivatko A:lla todetut vammat syy-yhteydessä A:lle sattuneeseen työtapaturmaan tai olivatko vammat pahentuneet työtapaturman seurauksena. A:n tapaturman sattuessa voimassa olleen tapaturmavakuutuslain (677/1962) mukaan työntekijällä on oikeus saada korvausta häntä kohdanneen työtapaturman aiheuttamasta vammasta tai sairaudesta ja muun kuin työtapaturman aiheuttaman vamman tai sairauden olennaisesta pahenemisesta, kun paheneminen on todennäköisesti aiheutunut työtapaturmasta. Korkein oikeus viittasi voimassa olleen tapaturmavakuutuslain lisäksi myös todennäköisen lääketieteellisen syy-yhteyden vaatimusta selventävään uuteen työtapaturma- ja ammattitautilain (459/2015) 16 §:ään, joka sen esitöiden (HE 277/2014) mukaan vastaa aikaisemman tapaturmavakuutuslain aikana vakiintunutta tulkintaa. Kyseisen lainkohdan mukaan korvaamisen välttämättömänä edellytyksenä on lääketieteellinen syy-yhteys tapaturmaan. Syy-yhteyden arvioinnissa otetaan huomioon erityisesti lääketieteelliset löydökset ja havainnot, vahingon sattumistapa sekä aikaisemmat vammat ja sairaudet. Korkein oikeus viittasi päätöksessään lain esitöiden mukaiseen todennäköiseen lääketieteelliseen syy-yhteyteen, ja totesi, että lain esitöiden mukaan pelkkä mahdollinen lääketieteellinen syy-seuraussuhde vahinkotapahtuman ja vamman välillä ei ole riittävä peruste korvattavalle syy-seuraussuhteelle. Todennäköisen lääketieteellisen syy-yhteyden määrittämisen vaatimuksena on, että vamman tai sairauden voidaan katsoa olevan kaikki arviointiin liittyvät tekijät huomioon ottaen todennäköisemmin aiheutunut vahinkotapahtumasta johtuen kuin jostain muusta syystä johtuen. Hallituksen esityksen mukaan ”jos todettu vamma tai sairaus ei lääketieteellisen kokemuksen ja tutkimusnäytön mukaan sovi todennäköisesti kuvatun vahinkotapahtuman aiheuttamaksi tai sen vaikeusaste on epäsuhteessa kuvattuun vammaenergiaan tai -mekanismiin, todennäköisen syy-seuraussuhteen vaatimus ei täyty”. Esimerkiksi kudosrappeuman todentaminen ei silti yksin poista syy-yhteyttä, vaan se otetaan huomioon yhtenä arvioinnin tekijänä.

Korkein oikeus oli pyytänyt asiassa Pirkanmaan sairaanhoitopiiriltä asiantuntijalausunnon, jonka mukaan oli sinänsä todennäköistä, että A:n jänteen repeämävammalla on syy-yhteys vahinkotapahtumaan. Lausunnon mukaan terve jänne ei kuitenkaan repeä, vaan taustalla on iän mukanaan tuoma jonkinasteinen jännerappeuma. Korkein oikeus viittasi päätöksessään myös Käypä hoito -suositukseen, jonka mukaan vaaditaan vähintään kaatumista seisomakorkeudelta hartian päälle tai ojennetun raajan varaan vastaava vammaenergia, jotta hyväkuntoinen jänne repeää tapaturmaisesti. Lisäksi korkein oikeus viittasi lääketietieteellisessä kirjallisuudessa esitettyyn olkapään jännevammojen tyypilliseen rappeumaperäisyyteen ja niiden yleisyyteen keski-ikäisillä.

Korkeimman oikeuden mukaan tapaturmavakuutuslain mukainen lääketieteellinen syy-seuraussuhteen vaatimus ei täyttynyt tapauksessa esitetyn vahinkotapahtuman ja A:n vamman ja oireilun välillä. Korkein oikeus totesi, että kaatuvan ikkunan vastaanottaminen ei ole sen tyyppinen vammamekanismi, joka tyypillisesti aiheuttaa kiertäjäkalvosimen repeämän. Korkein oikeus viittasi ratkaisunsa perusteluissa erityisesti A:n olkapäästä todettuihin tutkimuslöydöksiin, joita pidettiin sairausperäisinä, sekä toisaalta A:n fyysisesti kuormittavaan työhön ja hänen ikäänsä. Näitä tekijöitä pidettiin vahinkotapauksen vammamekanismia todennäköisempänä tekijänä A:n ylemmän lapalihasjänteen repeämisessä. Merkitystä annettiin myös sille, että A oli pystynyt palaamaan työhönsä 14.8.2021 päättyneen sairausloman jälkeen, vaikka oireilu on jatkunut myöhemmin. Korkein oikeus katsoi, ettei A:n jännerepeämä ollut syy-yhteydessä tapaturmaan, eikä myöskään A:n jännesairauden katsottu olennaisesti pahentuneen tapaturman johdosta.

KKO:2017:96. A:n vasemman käden pikkusormen kärkijäsen oli jouduttu 25.5.2009 sattuneen työtapaturman seurauksena amputoimaan. Pikkusormeen oli kehittynyt CRPS II -kipuoireyhtymä, jonka seurauksena A:lla oli ollut kroonistuneita intensiivisiä kipuoireita. A:lla oli sittemmin 14.2.2013 diagnosoitu keskivaikea masennus. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla masennuksen katsottiin todennäköisesti olevan seurausta työtapaturmasta ja siten oikeuttavan tapaturmakorvaukseen.

Vakuutusyhtiö oli korvannut tapaturmavammojen perusteella A:lle päivärahaa ja tapaturmaeläkettä 100 prosentin työkyvyn alentuman mukaan 30.9.2013 saakka. Tämän jälkeen vakuutusyhtiö oli päättänyt suorittaa A:lle 1.10.2013 ja 30.6.2014 väliseltä ajalta tapaturmaeläkettä 30 prosentin työkyvyn alentuman mukaan. Vakuutusyhtiön mukaan A olisi ammatillisen kuntoutuksen avulla kyennyt saavuttamaan 70 prosenttia entisestä ansiotasostaan, mutta ammatillisen kuntoutuksen selvittelyt olivat keskeytyneet tapaturmavammasta riippumattomasta syystä. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta on hylännyt A:n valituksen. Vakuutusoikeus ei ole 3.5.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut muutoksenhakulautakunnan päätöstä. Vakuutusoikeus on päätöksessään todennut, että syy-yhteyttä koskevat kysymykset ratkaistaan tapauskohtaisesti kokonaisharkinnalla. Lisäksi vakuutusoikeus on todennut korvauksen myöntämisen yleisenä edellytyksenä olevan, että vamman tai sairauden oireet ilmenevät välittömästi tai lyhyen ajan kuluessa tapaturman sattumisen jälkeen. A:n tapauksessa hänen psyykkinen oireilunsa oli alkanut huomattavasti myöhemmässä vaiheessa ja masennusdiagnoosi oli asetettu vasta melkein neljä vuotta tapaturman jälkeen. Masennuksen ei siten voitu katsoa olevan todennäköisessä syy-yhteydessä A:lle sattuneeseen tapaturmaan.

Korkeimman oikeuden arvioitavana on ollut, onko A:lla todettu masennus korvaukseen oikeuttavassa syy-yhteydessä hänelle 25.5.2009 sattuneeseen tapaturmaan. Korkein oikeus on aiemmissa ratkaisuissaan tapaturman ja sen jälkeen todetun masennuksen välistä syy-yhteyttä arvioitaessa ottanut yhdeksi arvioinnin lähtökohdaksi tapaturman ja oireiden välisen ajallisen yhteyden. Arvioinnissa on lisäksi otettu huomioon se, onko masennuksen laukaisseeksi väitetty tapaturmasta johtunut kipu ollut laadultaan invalidisoivaksi kuvattua pitkäkestoista ja intensiivistä kipua ja siten omiaan laukaisemaan masennusta. Merkitystä arvioinnissa on annettu myös sille, onko henkilö jo ennen tapaturmaa kärsinyt masennuksesta, sekä sille, onko asiassa tullut esille muita masennuksen puhkeamiseen johtaneita syitä, kuten poikkeuksellinen depressioalttius tai tapaturmasta riippumaton kuormittava elämäntilanne.

Käsillä olevassa tapauksessa A:n pikkusormeen oli tapaturman sekä sitä seuranneen kärkinivelen tasolta amputoinnin johdosta jäänyt kipuoireita. Amputaatiotynkä oli ollut kivulias, kosketusarka ja siihen oli kehittynyt hermovaurion sisältävä alueellinen kipuoireyhtymä CRPS II. Hoidoista huolimatta kipuoireet olivat pitkittyneet ja sittemmin myös A:n psyykkinen kuormittuneisuus ja ahdistuneisuus olivat lisääntyneet. A:lla diagnosoitiin keskivaikea masennus 14.2.2013. Psyykkistä kuormitusta olivat aiheuttaneet tapaturma ja sen seuraukset, kipu sekä toimeentuloon liittyvät kysymykset.

A:ta hoitaneen psykiatrian erikoislääkäri X:n lausunnossa 21.11.2013 todettiin, että A:lla ei ollut ennen tapaturmaa ollut psyykkisiä oireita, vaan kyseessä on selkeästi työtapaturman jälkeisen neuropaattisen kipuoireiston laukaisemana kehittynyt keskivaikea masennus ja ammatillisia kuntoutustoimenpiteitä on jouduttu lykkäämään. Psykiatrian dosentti Y oli tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan pyynnöstä antamassaan lausunnossa katsonut, ettei käytettävissä olevien tietojen pohjalta voitu yksiselitteisesti todeta A:n psyykkisten oireiden olevan seurausta 25.5.2009 sattuneesta tapaturmasta ja oli epätodennäköistä, että A:n psyykkiset oireet olisivat syy-yhteydessä työtapaturmaan. Sen sijaan Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin korkeimman oikeuden lausuntopyynnön johdosta toimittamassa integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Z:n lausunnossa tapaturman ja siitä kehittyneen CRPS II -kipuongelman sekä A:lla todetun masennuksen välistä syy-yhteyttä pidettiin todennäköisenä, kun asiakirjoista ei käynyt ilmi tapaturman ja siihen liittyvän kroonisen kipuoireiston lisäksi muita sellaisia tekijöitä, jotka olisivat voineet laukaista masennuksen, ja kun A:lla ei myöskään ollut aiemmin esiintynyt minkäänlaista psykiatrista oireilua.

Korkein oikeus totesi, että A:lle on tapaturmavammasta aiheutunut pitkäkestoista ja intensiivistä neuropaattista kipua, jota on annetusta hoidosta huolimatta saatu huonosti lievitettyä. Korkein oikeus katsoi, että A:lle aiheutunut pitkäkestoinen ja intensiivinen neuropaattinen kipu, jonka on ollut invalidisoivaa, on ollut pitkittyessään omiaan aiheuttamaan masennusta. Masennus voi kehittyä hitaasti kivun pitkittyessä ja erilaisten hoitotoimenpiteiden osoittautuessa tehottomiksi sitä vastaan. A:lla diagnosoitiin masennus 14.2.2013 eli noin neljä vuotta hänelle 25.5.2009 sattuneen tapaturman jälkeen. Ajan kulumista ei kuitenkaan sellaisenaan voitu asettaa yksin ratkaisevaksi kriteeriksi syy-yhteyttä arvioitaessa.

A:lla ei ollut ennen tapaturmaa osoitettu olleen psyykkisiä oireita, jotka osoittaisivat hänellä olevan erityistä alttiutta masennukseen. A:n psyykkiset oireet olivat voimistuneet kiputilan pitkittyessä ja erilaisten hoitotoimenpiteiden osoittautuessa tehottomaksi. A:lla ei ollut todettu tapaturmasta riippumattomia tekijöitä, jotka olisivat todennäköisesti voineet aiheuttaa hänellä todetun masennuksen. Kokonaisarvionaan korkein oikeus katsoi, että A:lla todettu masennus on seurausta tapaturmasta ja oikeuttaa tapaturmavakuutuslain mukaiseen korvaukseen, ja kumosi vakuutusoikeuden päätöksen.

KKO:2019:43. A oli työskennellyt tiloissa, joissa oli todettu kosteusvaurioita. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:lla todetun astman ei katsottu todennäköisesti pääasiallisesti aiheutuneen altistumisesta kosteusvauriomikrobeille työpaikalla. A ei siten ollut astman johdosta oikeutettu korvaukseen ammattitaudin perusteella.

A oli työskennellyt vuonna 2006 viiden kuukauden ajan rakennuksessa, joka asetettiin hieman tämän jälkeen käyttökieltoon kosteusvaurioiden takia. Tämän jälkeen A oli työskennellyt parakkikontissa, kunnes se oli 2008 toukokuussa asetettu käyttökieltoon aistivaraisten homelöydösten perusteella. A:lla diagnosoitiin heinäkuussa 2013 astma keuhkotautien poliklinikalla. Työlääketieteen poliklinikan 19.12.2013 päivätyn lausunnon mukaan A oli todennäköisesti työssään altistunut työpaikan rakennuksessa olleille kosteusvauriomikrobeille ja A:lle oli muodostunut ODTS-oireyhtymä.

Vakuutuslaitos on katsonut, että A:lla kesäkuussa 2006 ilmennyt ODTS-oireyhtymä on korvaukseen oikeuttava ammattitauti. Sen sijaan astma, atooppinen taipumus ja uniapnea eivät oikeuttaneet ammattitautina korvaukseen. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta on hylännyt A:n valituksen katsoen, että todennäköistä lääketieteellistä syy-yhteyttä A:lla todetun astman ja työympäristön välillä ei ole voitu osoittaa. A:lle ei ammattiastman osoittamiseksi ollut suoritettu PEF-työpaikkaseurantaa. Pelkästään mahdollinen syy-yhteys sairauden ja altistuksen välillä ei ollut riittävä ammattitautikorvauksen myöntämiseen. Muutoksenhakulautakunnan mukaan A:lla todettu astma on työstä riippumaton sairaus. Uniapnea, atooppinen taipumus, iho-oireet ja painonnousu eivät myöskään olleet seurausta työperäisestä altistuksesta eivätkä siten oikeuttaneet korvauksiin. Vakuutusoikeus ei ole muuttanut muutoksenhakulautakunnan päätöstä.

Tässä tapauksessa oli kysymys siitä, olivatko A:lla todetut astma, iho-oireet, atooppinen taipumus, painon-nousu ja uniapnea korvaukseen oikeuttavia ammattitauteja. Ammattitautilain 1 §:n 1 momentin (1343/1988) mukaan ammattitaudilla, josta on suoritettava korvausta tapaturmavakuutuslain mukaan, tarkoitetaan sairautta, joka työssä todennäköisesti on pääasiallisesti aiheutunut fysikaalisista, kemiallisista tai biologisista tekijöistä.

Erikoislääkärin lausunnon mukaan astman yhteyttä kosteusvauriorakennukseen ei voitu selvittää tavanomaisella PEF-työpaikkaseurannalla, vaikka astman syntyminen oli todennäköisesti liittynyt kosteusvauriorakennukseen. Korkeimman oikeuden pyynnöstä annetussa Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin lausunnossa katsottiin, että A:n löydökset ja oirekuva sekä työpaikan kosteusvauriotutkimukset ovat vahvasti viitanneet siihen, että työpaikan kosteusvaurioaltistus on mitä todennäköisimmin aiheuttanut A:lla ODTS-oireyhtymän ja astman puhkeamisen, huolimatta siitä, että PEF-tutkimus on jäänyt tekemättä. Astman voimakas oireilu ja lääkityksen haittavaikutukset ovat todennäköisesti myötävaikuttaneet painonnousuun ja uniapneaan. Myös iho-oireet sopivat oirekuvaan. Atopia on lisännyt riskiä kosteusvaurioastmalle, mutta ei ole yksinään aiheuttanut sitä.

Työterveyslaitoksen korkeimman oikeuden pyynnöstä antamassa lausunnossa 6.4.2018 viitattiin kosteus- ja homevaurioista oireilevasta potilaasta annettuun Käypä hoito -suositukseen. Sen perusteella syy-yhteyttä minkään terveysvaikutuksen ja kosteus- ja homevauriorakennusten välillä ei ole todettu. Astman korvaamista ammattitautina tulee tarkastella neljän kriteerin valossa, joita ovat 1) merkittävä kosteusvauriomikrobeille altistuminen on osoitettu, 2) sairaushistoria on altistumisen ja oirekuvan osalta ammattiastmaan sopiva, 3) astma on diagnosoitu astman Käypä hoito -suosituksen kriteerien mukaisesti ja 4) astman yhteys työpaikkaan on osoitettu PEF-työpaikkaseurannalla.

Korkein oikeus totesi ratkaisussaan, että ammattitautiasiassa tulee osoittaa syy-yhteys työpaikan kosteusvaurioaltistuksen ja astman välillä, jolloin keskeinen merkitys on PEF-seurannalla ja Käypä hoito -suosituksen mukaisilla kriteereillä. Pelkästään se, että PEF-työpaikkaseuranta oli jäänyt suorittamatta, ei kuitenkaan sulje pois työpaikan kosteus- ja homevaurion syy-yhteyttä A:lla todettuun astmaan. Lisäksi arvioitiin sitä, oliko astma voinut aiheutua myös muista tekijöistä kuin työpaikan kosteus- ja homevaurioista. A oli myös ennen vuotta 2005 polttanut noin 10 savuketta vuorokaudessa. A:n suvussa ei ole esiintynyt astmaa. Tupakoinnin ja suvussa esiintyvän astman tiedetään lisäävän riskiä sairastua astmaan.  A:lla oli ollut allergiaan liittyviä oireita jo ennen kuin hän on tammikuussa 2006 aloittanut työnsä sittemmin kosteusvaurioituneeksi todetussa rakennuksessa ja A:lla oli todettu atopiatausta. Asiassa ei siten voitu poissulkea myöskään muiden riskitekijöiden kuin kosteusvauriomikrobien mahdollista vaikutusta A:lle kehittyneen astman syntyyn.

A:lle oli ammattitautina korvattu kesäkuussa 2006 ilmenneeksi katsottu orgaanisen pölyn aiheuttama toksinen oireyhtymä (ODTS). Käypä hoito -suosituksen mukaan ei ole näyttöä kosteusvaurioiden ja ODTS:n välisestä yhteydestä. Tähän nähden korkein oikeus totesi, että A:lla todettu ODTS-oireyhtymä ei erityisesti puoltanut sitä, että A:lla todettu astma olisi aiheutunut työpaikalla olleista kosteusvaurioista.

Korkein oikeus kiinnitti huomiota A:n kosteus- ja homevaurioituneessa rakennuksessa työskentelyn ja astmadiagnoosin väliseen ajalliseen syy-yhteyteen. Työskentelyn ja diagnoosin välillä oli kulunut noin viisi vuotta, mikä vaikeutti yhdessä myöhäisen diagnoosin kanssa syy-yhteyden arvioimista. Esille tulleet muutkaan seikat eivät tukeneet sitä, että A:lla todettu astma olisi todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut hänen työpaikallaan olleista kosteus- ja homevaurioista. Korkein oikeus katsoi, etteivät A:n astma, iho-oireet ja atooppinen taipumus oikeuttaneet ammattitautilain mukaiseen korvaukseen. Koska A:n astmaa ei voitu katsoa ammattitaudiksi, myöskään astmasta ja sen hoitoon määrätystä lääkityksestä mahdollisesti aiheutuneet painonnousu ja uniapnea eivät oikeuttaneet ammattitautilain mukaiseen korvaukseen.

KKO 2019:82. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmi käyvin perustein A:n vasemman alaraajan diagnostiset kriteerit täyttävän CRPS I -kipuoireyhtymän katsottiin olevan todennäköisessä syy-yhteydessä hänelle 28.10.1991 sattuneeseen työtapaturmaan ja sen johdosta annettuun hoitoon. Ks. KKO:2010:65 KKO:2012:97 KKO:2014:15.

A:n vasen polvi oli pettänyt alta portaita laskeutuessa työssä 28.10.1991. A:lle oli työtapaturman seurauksena korvattu vasemman polven nyrjähdysvamma, saman polven ulomman ja sisemmän nivelkierukan repeämä, eturistisiteen repeämä sekä reisi- ja sääriluun välinen nivelrikko. Polveen oli vuosien varrella suoritettu useita leikkauksia. Polveen kehittyneen nivelrikon seurauksena oli 1.10.2014 suoritettu keinonivelleikkaus, jonka jälkeen koko raajassa oli ollut jatkuvaa kipua ja muun muassa tuntoherkkyyttä. Oireiden selvittämiseksi 7.12.2015 suoritetussa alaraajan hermo- ja lihassähkötutkimuksessa (ENMG-tutkimus) ei ollut tullut esille ääreishermovaurioon tai lihassairauteen viittaavia muutoksia. Tutkimuksen lausunnon mukaan kipuoire viittasi CRPS-tyyppiseen oireeseen. Fysiatrian erikoislääkäri B, jolla oli kivunhoidon ja kuntoutuksen erityispätevyys, totesi 20.1.2016 A:lla vasemmassa alaraajassa CRPS I -oireyhtymän. Vakuutusyhtiö maksoi A:lle täyttä tapaturmaeläkettä vasemman polven keinonivelleikkauksesta toipumisen ajalta 1.10.2014 - 12.4.2015. Sen jälkeen työtapaturman ei katsottu aiheuttaneen korvattavaa työkyvyn alentumaa. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus hylkäsivät A:n valituksen vakuutusyhtiön päätöksestä katsoen, ettei A:lla ollut diagnostiset kriteerit täyttävää CRPS-kipuoireyhtymää. Vakuutusoikeus totesi lisäksi, ettei CRPS I -oireyhtymää koskenutta diagnoosia ollut vahvistettu kipupoliklinikalla. Lääketieteellisen selvityksen mukaan A:lle oli kehittynyt CRPS-oireyhtymä keinonivelleikkauksen jälkeen ja se oli syy-yhteydessä työtapaturmaan.

Kysymys oli siitä, onko A:lla vasemmassa alaraajassa diagnostiset kriteerit täyttävä CRPS I -kipuoireyhtymä (monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä) ja onko se korvaukseen oikeuttavassa syy-yhteydessä A:lle 28.10.1991 sattuneeseen työtapaturmaan.

Korkein oikeus totesi, että vakuutusyhtiö ei ollut yksilöinyt, miltä osin CRPS:n diagnostiset kriteerit eivät täyttyneet. Korkein oikeus katsoi, että se seikka, ettei A:n diagnoosia ole vahvistettu kipupoliklinikalla, ei heikennä usean erikoislääkärin tekemän diagnoosin arvoa. Korkein oikeus totesi näyttövaatimuksen yleensäkin täyttyvän, kun hakija on esittänyt sairaudesta tai vammasta uskottavan näytön. Täyttä varmuutta diagnoosin oikeellisuudesta ei voida edellyttää. Korkein oikeus katsoi, että A:lla oli vasemmassa alaraajassa diagnostiset kriteerit täyttävä CRPS I -oireyhtymä.

CRPS I -oireyhtymän syy-yhteydestä työtapaturmaan 28.10.1991 korkein oikeus totesi mm., että työtapaturmasta johtuneen vamman seuraus on oikeuttanut korvaukseen, jos sen on tiedetty voivan kehittyä tapaturmavamman seurauksena. Myös tapaturman hoidoissa syntyneiden komplikaatioiden on vakiintuneesti katsottu aiheutuneen tapaturmavammasta. Asiassa esitetyn lääketieteellisen selvityksen mukaan kirurgisiin toimenpiteisiin liittyy riski CRPS-oireyhtymän kehittymisestä. Korkein oikeus totesi, että A:sta annetuissa lääkärinlausunnoissa on yhtäpitävästi katsottu, että A:n vasemman alaraajan CRPS-oireyhtymä on erittäin todennäköisesti kehittynyt hänelle 1.10.2014 suoritetun vasemman polven keinonivelleikkauksen seurauksena. Korkein oikeus totesi, ettei asiassa ollut esitetty muutakaan lääketieteellisesti perusteltua syytä, josta CRPS-oireyhtymä olisi voinut aiheutua, kuin A:lle sattunut työtapaturma ja sen johdosta vasempaan polveen annettu hoito. Korkein oikeus katsoi, että A:n vasemmassa alaraajassa todettu CRPS I -oireyhtymä on todennäköisesti aiheutunut hänelle 28.10.1991 sattuneesta työtapaturmasta ja sen johdosta annetusta hoidosta. Vakuutusyhtiö määrättiin suorittamaan A:lle korvaus vasemman alaraajan CRPS I -oireyhtymästä.

KKO 2020:17. A oli toiminut kaupunginorkesterissa klarinetin soittajana vuodesta 1981 lähtien. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että A:lla todettu leukanivelten nivelrikko oli todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut klarinetin soittamisesta. A:lla oli siten oikeus saada leukanivelten nivelrikko korvattavaksi ammattitautina.

A oli toiminut kaupunginorkesterissa klarinetin soittajana vuosina 1981–2014. Työhön oli kuulunut noin 4–6 tuntia päivässä noin kaksi kiloa painavan klarinetin soittamista, joka vaati fyysistä purentavoimaa sekä leukanivelten voimakasta sivuttaisliikettä. A:lla oli jo aiemmin todettu leukanivelten väljyyttä, johon liittyvä kipu paheni vuonna 2013. Vuonna 2014 tehdyssä magneettitutkimuksessa todettiin vasemmassa leukanivelessä vahvat nivelrikkomuutokset ja oikealla viite alkavasta nivelrikosta. A haki leukanivelten nivelrikosta korvausta ammattitautina. Vakuutusyhtiö epäsi korvauksen. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta totesi, ettei nivelrikkoa ollut mainittu ammattitautiasetuksessa fysikaalisen rasituksen aiheuttamana sairautena. Muut mahdolliset syytekijät poissulkevaa todennäköistä ja pääasiallista syy-yhteyttä ei voitu osoittaa. Myös vakuutusoikeus hylkäsi valituksen ja katsoi lisäksi, että A:n purennan toiminnallisen häiriön ja leukanivelen nivelrikon toispuoleisesti etenemisen vuoksi leukanivelten nivelrikko ei ollut todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut A:n työstä. A:n oireita koskevassa lääketieteellisessä selvityksessä oli pidetty A:n pitkään jatkuneita oireita hänen ammattiinsa liittyvinä.

Tapaukseen sovellettavan ammattitautilain (1343/1988) 1 §:n 1 momentin mukaan ammattitaudilla, josta on suoritettava korvausta tapaturmavakuutuslain mukaan, tarkoitetaan sairautta, joka työssä todennäköisesti on pääasiallisesti aiheutunut fysikaalisista, kemiallisista tai biologisista tekijöistä.

Korkein oikeus totesi tapaukseen KKO 2019:82 viitaten, että muissa kuin ammattitautiluettelossa mainituissa tilanteissa ammattitaudin toteaminen edellyttää syy-yhteydestä selvitystä, jonka nojalla on todennäköistä, että työntekijän sairaus on seurausta pääasiallisesti työssä olleista fysikaalisista, kemiallisista tai biologisista tekijöistä. Näyttövaatimus täyttyy, kun riittävästä syy-yhteydestä esitetään uskottava näyttö. Korkein oikeus totesi, että arvioinnissa avainasemassa on lääketieteellinen selvitys, mutta huomioon otetaan muutkin seikat, joiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä altistumisesta, sairaudesta ja niiden välisestä yhteydestä. Jos korvauksen hakija on esittänyt uskottavan selvityksen syy-yhteydestä työssä olleiden altistustekijöiden ja hänen sairautensa välillä, vaatimuksen torjuminen voi edellyttää vastanäytön esittämistä (KKO 2005:99, kohta 3 ja KKO 2018:50, kohta 144).

Korkein oikeus käsitteli ratkaisun perusteluissa nivelrikon syitä ja riskitekijöitä ja totesi, että leukanivelten nivelrikko ei kuulu yleisiin nivelsairauksiin. Kuitenkin tapauksen aiemmissa käsittelyvaiheissa ja tapausta koskevassa lääketieteellisessä selvityksessä oli käynyt ilmi, että leukanivelten rasitus voi aiheuttaa leukaniveliin kudosvaurioita ja puhallinsoittajilla on yleisesti leukanivelten vaivoja. Korkein oikeus katsoi tämän osoittavan, että klarinetin soittamisesta aiheutuva liikarasitus voi sinänsä olla nivelsairauden aiheuttava fysikaalinen tekijä. A:n leukanivelten pitkäaikainen ja päivittäinen rasitus sekä asiassa esitetty lääketieteellinen selvitys tukivat A:n työn aiheuttaman liikarasituksen ja hänen nivelrikkonsa välistä syy-yhteyttä. Asiassa ei ollut esitetty A:lla olleen muita leukanivelten nivelrikkoa selittäviä tapoja. A:n purentavirheiden merkityksestä nivelrikon aiheuttajana ei ollut esitetty selvitystä. Korkein oikeus katsoi, ettei tapauksessa ollut syytä poiketa lääketieteellisistä arvioista siitä, että A:n purentaelimistön toimintahäiriö oli todennäköisesti aiheutunut pitkäaikaisesta klarinetin soittamisesta. Nivelrikon toispuoleisuuskaan ei sulkenut pois klarinetin soittamista A:n leukanivelten nivelrikon pääasiallisena aiheuttajana.

Korkein oikeus katsoi, etteivät asiassa esitetyt vastaperusteet riittäneet kumoamaan esitettyjä lääketieteellisiä arvioita A:n työssä saaman altistuksen ja hänen sairautensa välisestä syy-yhteydestä. Korkein oikeus katsoi tulleen näytetyksi, että A:n leukanivelten molemminpuolinen nivelrikko oli todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut hänen klarinetin soittajan työnsä fysikaalisista tekijöistä. Tämän vuoksi korkein oikeus kumosi vakuutusoikeuden päätöksen ja katsoi, että A:lla oli oikeus saada leukanivelten molemminpuolinen nivelrikko korvatuksi ammattitautina.

 

Vahingonkorvaus

KKO:2016:77. A oli aiheuttanut palovamman B:n käsivarteen polttamalla sitä tupakansytyttimellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla B:lle katsottiin aiheutuneen pysyvä haitta, josta hän oli oikeutettu saamaan vahingonkorvausta. Kysymys myös korvauksen määrästä.

Tapauksessa oli kysymys siitä, oliko B:lle näytetty aiheutuneen pahoinpitelyrikoksesta pysyvää toiminnallista haittaa sekä pysyvästä haitasta maksettavan korvauksen suuruudesta. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n 4 kohdan nojalla henkilövahingon kärsineellä on oikeus korvaukseen pysyvästä haitasta.

A oli 28.1.2012 aiheuttanut B:lle tupakansytyttimellä polttamalla kyynärvarteen kolmannen asteen palovamman, joka oli korkeudeltaan 11 cm ja leveydeltään 5 cm. Vamman hoitaminen oli edellyttänyt ihonsiirtoa. Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan B:lle korvausta mm. pysyvästä kosmeettisesta haitasta. Käräjäoikeus piti selvitettynä, että B:n käsivarressa oli toiminnanvajautta, mutta korvaushakemus hylättiin sillä perusteella, että lopullinen lääketieteellinen arvio haittaluokasta puuttui.

B oli esittänyt selvitykseksi käden toiminnanvajauksesta lääkärinlausunnon 27.9.2012, jonka mukaan oli mahdollista, että käteen tulee ajan myötä pysyvää kivuntuntemusta, oman selvityksensä käsivarren tuntemuksista, särystä ja voimanpuutteesta sekä henkilötodistelua siitä, että käsivarressa oli toiminnanvajautta. Hovioikeus pysytti tuomion.

Lääkärintodistuksessa 30.12.2014 oli kuvattu B:n oikean olan voimataso hieman vasenta heikommaksi, kosketustunnon heikentyneen kyynärvarren alueella kyynärluun puolelta oikealta ja lisäksi oikean etusormen ja peukalon alueella sekä oikean käden puristusvoima lisäksi hieman alentuneeksi. Vastaanotolla suoritetussa testissä B:llä ilmeni pistelyä ja puutumista lähinnä oikean käden kaikissa sormissa. Lääkärintodistuksessa todettiin lisäksi, että palovammalla ja kiputilalla ja puutuneisuudella on selkeä ajallinen yhteys, ja pidettiin todennäköisenä, että pahoinpitelystä on syntynyt krooninen kiputila.

Korkein oikeus katsoi, että B:n terveydentila oli jo käräjäoikeuden tuomion antamiseen mennessä vakiintunut siten, että pysyvä haitta olisi ollut mahdollista määrittää. Korkein oikeus totesi myös, että pysyvän haitan näyttäminen toteen ei edellytä lääketieteellistä selvitystä vamman haittaluokasta.

Korkein oikeus katsoi, että B:lle oli aiheutunut pahoinpitelystä pysyvä haitta, joka ilmenee oikean käsivarren kipuoireina ja puutumistaipumuksena sekä käsivoimien heikentymisenä.

Pysyvän haitan korvauksen määräämisen osalta korkein oikeus viittasi vahingonkorvauslain 5 luvun 2 c §:n 2 momenttiin, jonka mukaan pysyvästä haitasta määrätään korvaus ottamalla huomioon henkilövahingon laatu ja vaikeusaste sekä vahinkoa kärsineen ikä. Korvausta korottavana tekijänä voidaan lisäksi ottaa huomioon henkilövahingosta vahinkoa kärsineelle aiheutunut elämänlaadun erityinen heikentyminen.

Pysyvän haitan korvaus määrätään tavallisesti vaiheittain, määritellen ensin, mihin haittaluokkaan vamma kuuluu, ja tämän jälkeen harkiten, minkä suuruinen korvaus olisi lähtökohtaisesti oikeudenmukainen huomioiden henkilövahingon laatu ja vaikeusaste eli käytännössä haittaluokka.  B ei ollut vedonnut elämänlaadun erityiseen heikentymiseen.

Korkein oikeus käytti lähtökohtana B:lle aiheutunutta haittaluokkaa arvioidessaan sosiaali- ja terveysministeriön asetusta tapaturmavakuutuslaissa tarkoitetusta haittaluokituksesta (1649/2009) ja valtioneuvoston asetusta työtapaturma- ja ammattitautilaissa tarkoitetusta haittaluokituksesta (768/2015). Näiden asetusten kohdassa 1.3 on kuvattu haittaluokkaan 0–3 kuuluvaa yläraajan lievää toiminnanvajausta seuraavasti: karkea voima vähän alentunut, näppäryys vähän alentunut, mutta raajalla voi kuitenkin kirjoittaa, napittaa ja ommella, liikkuvuus vähän rajoittunut.

Korkein oikeus katsoi, että B:lle jäänyt pysyvä haitta jäi vaikeusasteeltaan vähän alle haittaluokan 1.

Arvioidessaan korvauksen suuruutta henkilövahingon laadun ja vaikeusasteen perusteella Korkein oikeus viittasi Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksiin ja liikennevahinkolautakunnan normeihin ja ohjeisiin. Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksen kohdan 2.5 mukaan asianmukainen korvaus yläraajan toiminnallisen vajauksen (ranne-, kyynär- tai olkanivelen vähäinen liikerajoitus tai liikkeen aiheuttama kipu) aiheuttamasta pysyvästä haitasta olisi 1.000–3.000 euroa. Liikennevahinkolautakunnan vuonna 2016 julkaistujen normien ja ohjeiden mukaan pysyvän haitan peruskorvaus haittaluokassa 1 on 3.560 euroa.

Korkein oikeus totesi vielä, että oikeuskäytännössä yleisenä kehityspiirteenä on ollut aineettomasta vahingosta tuomittavien korvausten tason vähittäinen korottuminen. Tämä kehitys on kuitenkin koskenut vain yleisissä tuomioistuimisissa yleisimmin käsiteltäviä kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta, pysyvästä kosmeettisesta haitasta ja kärsimyksestä tuomittavia korvauksia. Korkein oikeus katsoi perustelluksi korottaa myös henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksista sekä liikennevahinkolautakunnan normeista ja ohjeista ilmenevää pysyvän haitan korvaustasoa. Korkein oikeus harkitsi oikeudenmukaiseksi korvaukseksi B:lle aiheutuneesta pysyvästä haitasta henkilövahingon laadun ja vaikeusasteen perusteella 4.000 euroa, jota B:n iän perusteella alennettiin 1.000 eurolla. A määrättiin velvolliseksi suorittamaan korvausta pysyvästä haitasta 3.000 euroa.

KKO:2017:17. A vaati kanteessaan, että työnantajayhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta työtapaturmassa saatujen vammojen johdosta aiheutuneesta työansion menetyksestä euromääräinen summa kuukausittain siihen saakka, kunnes hän täyttää 65 vuotta. Kanteen mukaan korvauksesta oli vähennettävä, mitä A:lle on maksettu tai tullaan maksamaan sairauspäivärahaa, työttömyyskorvausta, palkkaa tai eläkettä. A ei esittänyt selvitystä saamistaan tuloista, vaan katsoi, että ne tuli selvittää vasta täytäntöönpanovaiheessa. Yhtiö kiisti kanteen perusteeltaan ja määrältään. Hovioikeus antoi perusteiltaan kanteen mukaisen tuomion.

Korkein oikeus katsoi lausumillaan perusteilla, että myös tulevaan aikaan kohdistuvan ansionmenetyksen määrän tuli ilmetä tuomiosta. Kun kantaja ei ollut esittänyt selvitystä ansionmenetyksestään, kanne hylättiin. (Ään.)

Tapauksessa oli kysymys työnantajan työsopimuslakiin perustuvasta vahingonkorvausvastuusta työntekijän kärsimästä henkilövahingosta (aivovamma). Henkilövahingon syy-yhteys vahinkotapahtumaan oli muodostunut oikeudenkäynnin aikana riidattomaksi.

A oli vaatinut 19.11.2010 vireille tulleessa kanteessaan, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta A:n työtapaturmassa saamien vammojen johdosta aiheutuneesta ansionmenetyksestä 4 099 euroa kuukaudessa 22.10.2007 lukien, ei kuitenkaan ajanjaksoilta 17. - 21.11.2008 ja 26.5. - 23.6.2009, siihen saakka, kunnes hän täyttää 65 vuotta. Kanteen mukaan korvausmääristä oli vähennettävä, mitä A:lle on maksettu tai tullaan maksamaan sanottua vahingonkorvausta koskevina ajankohtina sairauspäivärahana, työttömyyskorvauksena, palkkana tai eläkkeenä. Toissijaisesti A oli vaatinut, että käräjäoikeus vahvistaa hänellä olevan oikeus sanottuun vahingonkorvaukseen laskettuna 85 prosentin mukaan eli 3 484,15 euroon kuukaudessa.

Yhtiö oli vaatinut ensisijaisesti, että korvausvaatimus jätetään puutteellisena tutkimatta. A ei ollut ilmoittanut niiden eläkkeiden ja muiden korvausten määrää, jotka pitäisi ottaa huomioon vähennyksenä korvauksista. Toissijaisesti yhtiö oli vaatinut, että vaatimus hylätään. A oli saanut ainakin työkyvyttömyyseläkettä ja tuloja kalastuksesta, mutta hän ei ollut esittänyt näistä selvitystä. A oli lisäksi laiminlyönyt rajoittaa vahinkoaan luopumalla kielteistä tapaturmaeläkepäätöstä koskevasta valituksestaan vakuutusoikeudessa.

Käräjäoikeus oli varannut A:lle asian valmistelussa tilaisuuksia esittää selvitystä ja todistelua hänelle maksetuista korvauksista, eläkkeistä ja palkkatulosta. A oli selvitystä esittämättä ilmoittanut, että selvittely tuli tehdä vasta tuomion täytäntöönpanon yhteydessä. Käräjäoikeus totesi, että koska kantaja sai dispositiivisessa riita-asiassa itse päättää, mitä todistelua esittää, vaatimusta ei voitu jättää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 5 §:n nojalla tutkimatta. A:n vaatimaa tuomiota ei kuitenkaan voitaisi panna täytäntöön, koska vaatimuksessa ei ollut yksilöity vähennettäviä korvauksia, ja koska esimerkiksi yleinen toteamus palkan vähentämisestä oli epäselvä. Käräjäoikeus jätti kanteen tutkimatta. Sen varalta, että vaatimus pitäisi tutkia, käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:lle olisi syntynyt korvattavaa ansionmenetystä, minkä vuoksi kanne tulisi hylätä.

Hovioikeus lausui tuomiossaan 31.3.2014, että A:n vaatimuksesta kävi ilmi, millaisen tuomion hän halusi asiassa annettavaksi. Vaatimusta oli pidettävä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös huomioon ottaen riittävän täsmällisenä. Kun oikeuskäytännössä oli vakiintuneesti tuomittu maksettavaksi vastaavasti yksilöityjä korvauksia (esim. KKO 1997:147), käräjäoikeuden ei olisi pitänyt jättää vaatimusta tutkimatta. Koska käräjäoikeus oli lausunut vaatimuksesta myös asiallisesti, hovioikeus otti asian tutkittavakseen. Hovioikeus hylkäsi vaatimuksen ansionmenetyksestä 7.8.2009 edeltävältä ajalta näyttämättömänä. Muilta osin vaatimus oli tapaturmavakuutuslain 16 §:n 1 momentin 2 kohdan täyden korvauksen laskemistapaa osoittava säännös huomioon ottaen hyväksyttävä A:n vaatimalla tavalla siihen asti, kunnes hän täyttää 65 vuotta. A:n ei voitu katsoa myötävaikuttaneen vahinkoonsa peruuttamalla valituksensa vakuutusoikeudessa. Hovioikeus velvoitti yhtiön suorittamaan A:lle vahingonkorvauksena työansion menetyksestä 3 484,15 euroa kuukaudessa 7.8.2009 lukien, vuodesta 2010 lähtien työeläkeindeksillä korotettuna, siihen saakka, kunnes tämä täyttää 65 vuotta. Korvausmääristä oli vähennettävä, mitä A:lle oli maksettu tai tullaan maksamaan sanottua vahingonkorvausta koskevina ajankohtina sairauspäivärahana, työttömyyskorvauksena, palkkana tai eläkkeenä.

Korkeimman oikeuden arvioitavana oli ensisijaisesti kysymys siitä, onko A:n vaatimus voitu tutkia. Toissijaisesti kysymys oli siitä, miten vastaajan ansionmenetyskorvausta koskeva suoritusvelvollisuus on tuomiossa yksilöitävä. Arvioitavana oli erityisesti se, voidaanko suoritusvelvollisuus määrittää siten, että tuomiossa ilmoitetusta korvauksen enimmäismäärästä on vähennettävä sellaisia velkojan tuloja, joita ei ole tuomiossa yksilöity, vaan joiden määrä selvitetään vasta tuomion antamisen jälkeen täytäntöönpanossa. Arvioitavana oli myös tuomioistuimen suhtautuminen siihen, että ansionmenetyskorvausta vaaditaan sillä tavoin, ettei korvauksesta vähennettäviä määriä ilmoiteta eikä niistä esitetä näyttöä asian ratkaisevalle tuomioistuimelle.

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksia, on korvattava työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko. Työsopimuslaissa ei säädetä vahingonkorvauksen suuruuden määrittämisestä. Henkilövahingon kärsineelle ansionmenetyksestä maksettavasta korvauksesta säädetään vahingonkorvauslain 5 luvussa. Vahingonkorvauslain 1 luvun 1 §:n mukaan laki ei koske sopimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta, ellei vahingonkorvauslaissa tai muussa laissa toisin säädetä. Korkein oikeus totesi, että oikeuskäytännössä eräiden vahingonkorvauslain säännösten on katsottu ilmentävän yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia periaatteita, joilla on merkitystä myös vahingonkorvauslain soveltamisalan ulkopuolella. (esim. KKO 2006:56). Korkein oikeus katsoi, että korvaus henkilövahingon aiheuttamasta ansionmenetyksestä on perusteltua määrätä samojen periaatteiden mukaan riippumatta siitä, perustuuko korvausvelvollisuus vahingonkorvaus- vai työsopimuslakiin.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 a §:n mukaan ansionmenetyksestä määrätään korvaus ottamalla lähtökohdaksi arvio ansiotulosta, jonka vahinkoa kärsinyt olisi ilman vahinkotapahtumaa saanut. Tästä vähennetään ansiotulo, jonka vahinkoa kärsinyt vahinkotapahtumasta huolimatta on saanut tai olisi voinut saada taikka jonka hänen arvioidaan vastaisuudessa saavan ottaen huomioon hänen työkykynsä, koulutuksensa, aikaisempi toimintansa, mahdollisuutensa uudelleen kouluttautumiseen, ikänsä, asumisolosuhteensa ja näihin verrattavat muut seikat. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 a ja 8 §:n säännöksiä koskevista esitöistä (HE 167/2003 vp s. 36 - 37, 64) käy ilmi, että ansionmenetyksestä tuomittavassa korvauksessa on tavoitteena lopputulokseltaan täsmällinen määrä, vaikka se perustuisi arvioon. Korkein oikeus totesi, että näiden säännösten valossa tuomioistuimen tuomio on lähtökohtaisesti puutteellinen, jos siitä ei ilmene se rahamäärä, joka on tuomioistuimen korvausharkinnan lopputulos ansionmenetyksen suuruudesta. Suoritustuomio tulee antaa tietyn korvausmäärän suorittamiseen velvoittavana.

Ansionmenetyksenä korvataan saamatta jääneen ansiotulon lisäksi tuleva ansionmenetys. Korkein oikeus viittasi ennakkoratkaisuun KKO 2007:52, jonka mukaisesti lähtökohtana on, että korvausta vaativan tulee näyttää toteen korvauksen edellytykset, muun ohella se, että vahinkoa on aiheutunut. Vastapuolella ei vaatimuksen torjuakseen ole velvollisuutta osoittaa, ettei vahinkoa ole aiheutunut. Tällaista näyttövelvollisuuden jakautumista puoltavat myös käytännölliset seikat. Tulon menetyksen määrän kannalta merkityksellisiä ovat usein sellaiset henkilökohtaisiin olosuhteisiin liittyvät seikat, jotka ovat lähtökohtaisesti vain vahingonkärsijän selvitettävissä. Kun kysymys on tulevan ansionmenetyksen korvaamisesta, tuomioistuin määrää korvauksen arvioimalla tulevat ansiot määrityshetken tiedon mukaisesti. Korvausta vaativalla on selvitysvelvollisuus myös niistä seikoista, joihin tulevan ansionmenetyksen arviointi perustetaan. Esitetystä selvityksestä käytännössä riippuu se, missä määrin vastaajalta edellytetään vastanäyttöä kanteen torjumiseksi.

Korkein oikeus viittasi ratkaisussaan myös täytäntöönpanoa koskeviin ulosottokaaren säännöksiin. Korkein oikeus oli myös pyytänyt valtakunnanvoudilta lausunnon tuomiolauselman yksilöinnin merkityksestä tuomion täytäntöönpanossa ulosottoviranomaisen kannalta. Lausunnon mukaan täytäntöönpantavan suoritusvelvoitteen määrää voidaan joutua tutkimaan ulosottomenettelyssä eri syistä, kuten niin sanottujen jälkisattumusten vuoksi. Tällaisia ovat esimerkiksi maksu, kuittaus, vanhentuminen ja muut maksun lakkaamiseen liittyvät kysymykset. Ulosottomenettelyssä ei toisaalta voida tutkia ennen tuomion antamista tapahtuneiden seikkojen merkitystä. Ulosottomenettelyssä voidaan panna täytäntöön tuomio, jossa maksettavasta korvauksesta on määrätty vähennettäväksi korvauksen saajan saama muu tulo. Täytäntöönpano voi kuitenkin osoittautua työlääksi. Kun saatavasta on tehtävä vähennyksiä, joiden määrä on velkojan tiedossa, perittävän määrän ilmoittaminen jää ulosoton hakijan vastuulle. Ulosotto-viranomaisella ei ole oikeutta saada tietoja ulosoton hakijan tuloista sivulliselta tai toiselta viranomaiselta. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin seurauksena voi olla ulosoton keskeyttäminen tai peruuttaminen taikka rikosoikeudellinen seuraamus. Jos perittävästä määrästä syntyy epätietoisuutta, siitä voidaan tehdä väite tai vaatimus, jonka johdosta ulosottomies tekee päätöksen. Väitteen ja vaatimuksen esittäjän tulee esittää ne asiakirjat ja muut todisteet, joihin hän vetoaa perusteinaan. Jos väitteen tai vaatimuksen tueksi on esitetty todennäköisiä perusteita ja ulosottoasia on tämän johdosta tullut epäselväksi eikä selvitystä voida hankkia ulosottomenettelyssä, voidaan antaa osoitus täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseksi.

Korkein oikeus totesi, että suorituskanteen päämääränä on täytäntöönpanokelpoinen tuomio. Tuomiossa asetetun velvoitteen tulee olla niin selvä ja täsmällinen, että vapaaehtoinen suoritus ja tarvittaessa pakkotäytäntöönpano on sen perusteella mahdollinen. Tarkoitus ei ole, että oikeudenkäynnin lopputulos jäisi riippumaan myöhemmästä lisäselvityksestä. Mahdollista toisaalta on, että asianosaiset yhteisymmärryksessä jättävät suoritettavassa määrässä huomioon otettavan korvauksensaajan ansionkehityksen myöhemmän selvityksen varaan. Näin voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun maksuvelvollisella on lakiin perustuva oikeus tai tosiasiallinen mahdollisuus saada tieto vahingonkärsijän saamista etuuksista.

Korkein oikeus totesi, että A:n suoritustuomiota koskevan vaatimuksen perusteella yhtiö oli sinänsä voinut ottaa kantaa vaatimukseen. Kanteen perusteella jäi epäselväksi, mikä olisi ollut muiden ansiotulojen kuin palkan merkitys ansionmenetyksen laskemisessa. Tähän hovioikeuden olisi tullut ottaa kantaa. Kanne ei kuitenkaan ollut sillä tavoin epäselvä, ettei siitä olisi käynyt ilmi, millaista suoritustuomiota kantaja on kanteessaan vaatinut. Hovioikeus oli siten voinut kumota käräjäoikeuden päätöksen jättää kannevaatimus tutkimatta ja tutkia vaatimuksen.

Käräjäoikeuden tuomiota edeltävän ajan osalta käräjäoikeus oli hylännyt ansionmenetystä koskevat vaatimukset kokonaan, eikä siten ollut lausunut korvattavasta ansionmenetyksestä vähennettävistä tuloista. Hovioikeuden antaessa tuomionsa A:n tosiasiallisesti saamat tulot olivat olleet selvitettävissä yhtä vuotta pidemmältä ajalta kuin käräjäoikeudessa. Hovioikeus ei ole kuitenkaan ollut ottanut kantaa A:n jo tosiasiallisesti saamien tulojen määrään.

Korkein oikeus totesi, että vahingonkorvauksen määrään vaikuttavat seikat, jotka ovat käsillä jo oikeudenkäynnin aikana, on lähtökohtaisesti tutkittava oikeudenkäynnissä. Tällaisten seikkojen tutkiminen ei kuulu ulosottoviranomaiselle tuomion täytäntöönpanon yhteydessä. Siltä osin kuin kysymys on tuomion jälkeisestä ajasta, korkein oikeus piti vahingonkorvauslain säännöksien perusteella selvänä lähtökohtana, että vahingonkärsijän tulevat ansiot ensi sijassa arvioidaan ja tuomittavasta korvauksesta vähennetään näin arvioidut tulot. Tarkoituksena ei ole, että tältäkään osin täytäntöönpanossa selvitettäväksi jätettäisiin se, millaisiksi vahingonkärsijän ansiot ja korvauksen tosiasiallinen määrä tuomion antamisen jälkeen muodostuvat.

Yhtiö oli koko oikeudenkäynnin ajan vaatinut A:ta tarkemmin yksilöimään saamansa muut tulot ja esittämään niistä selvitystä perustellen vaatimustaan muun muassa sillä, että A:n laiminlyönti on heikentänyt mahdollisuuksia arvioida A:n vaatimuksen oikeellisuutta, harkita sovinnon mahdollisuutta sekä antaa asiassa yksilöity ja perusteltu vastaus. Puutteellisen yksilöinnin vuoksi yhtiöllä ei myöskään ole ollut mahdollisuutta suorittaa vaadittua määrää vapaaehtoisesti, koska vaatimuksen suuruuteen vaikuttavat seikat olivat vain A:n tiedossa. A ei puolestaan ollut esittänyt selvitystä saamistaan tuloista käräjä- ja hovioikeudessa, vaan oli päinvastoin pysynyt vaatimuksissaan, joiden mukaan suoritustuomio tulee asiassa antaa kanteessa esitetyn sisältöisenä ja korvauksesta vähennettävien tulojen määrän selvittäminen tulee jättää täytäntöönpanovaiheessa tehtäväksi. Korkein oikeus katsoi, että kyse oli kantajan tietoisesta ratkaisusta olla esittämättä oikeudenkäyntivaiheessa selvitystä ansionmenetyksestä vähennettävistä tuloistaan.

Korkein oikeus totesi, että hovioikeuden viittamassa ennakkopäätöksessä KKO 1997:147 ei ollut tuomittu korvauksia maksettavaksi A:n vaatimalla tavoin yksilöitynä. Ratkaisussa oli sen sijaan todettu, ettei kysymys vahingonkärsijälle maksettavan kuukausittaisen ansionmenetyskorvauksen määrästä tai siitä tehtävistä vähennyksistä ollut ollut enemmälti korkeimman oikeuden käsiteltävänä. Ennakkopäätöksessä KKO 1997:65 oli tehty vähennysten osalta samanlainen huomautus. Korkein oikeus katsoi, että nyt esillä olevan asian arvioinnissa tuli ottaa huomioon lainsäädännön muuttuminen edellä mainittujen ratkaisujen antamisen jälkeen. Vuoden 2006 alusta voimaan tulleen vahingonkorvauslain 5 luvun 8 §:n nojalla ansionmenetyksestä määrättyä korvausta voidaan muuttaa olosuhteiden muuttumisen perusteella. Lainkohdan mukaan, jos suoritettavan korvauksen määräämisen perusteena olleet olosuhteet ovat olennaisesti muuttuneet sen jälkeen, kun korvaus on tuomiolla vahvistettu tai siitä on sovittu, korvauksen määrää tai sen suorittamistapaa voidaan muuttaa. Säännös on tarkoitettu tilanteisiin, joissa korvaus on määrätty olosuhteiden tulevaa kehitystä koskevien oletusten perusteella ja nämä oletukset ovat myöhemmin osoittautuneet olennaisesti virheellisiksi (HE 167/2003 vp s. 64). Lainmuutos lieventää lainvoimaisen korvaustuomion oikeusvoimavaikutusta ja sallii sekä kantajalle että vastaajalle korvauksen määrän muuttamista koskevan kanteen nostamisen olosuhteiden olennaisen muutoksen perusteella. Tämä laajentaa tuomioistuimen edellytyksiä määrätä tuleva ansionmenetys arvionvaraisena ilman että kannetta tulisi hylätä ennenaikaisena. Korkein oikeus katsoi, että samoja periaatteita on perusteltua soveltaa myös työsopimuslakiin perustuvan, henkilövahingosta johtuvan ansionmenetyskorvauksen osalta.

Korkein oikeus totesi, että riitaisten seikkojen selvittäminen kuuluu oikeudenkäyntiin eikä täytäntöönpanoon. Oikeudenkäynnissä toteutuu myös kantajalle kuuluva velvollisuus näyttää kanteensa perusteet toteen. Yhtiö oli vastustanut kannetta muun ohella sillä perusteella, ettei A ollut esittänyt selvitystä tuloistaan. Hovioikeuden olisi tullut näytön arvioinnissaan harkita, mitä ratkaisuun vaikuttaa se, ettei kantaja esitä selvitystä kanteensa perusteiden tueksi. Korkein oikeus katsoi, että hovioikeuden olisi tullut käytettävissään olleen oikeudenkäyntiaineiston perusteella ratkaista, onko A:lle aiheutunut korvattavaa ansionmenetystä ja kuinka paljon, eikä jättää mahdollisen ansionmenetyksen määrää täytäntöönpanossa selvitettäväksi.

A:n ensisijaisen vaatimuksen osalta korkein oikeus totesi, että A ei ollut esittänyt mitään selvitystä saamistaan muista tuloista, jotka tuli vähentää A:n vaatimasta ansionmenetyskorvauksesta. Tämän vuoksi korkein oikeus katsoi, ettei A ollut esittänyt riittävää selvitystä siitä, että hänelle on aiheutunut ansionmenetystä, jonka määrä tuomioistuimen olisi vahingonkorvauslain 5 luvun 2 a §:stä ilmeneviä periaatteita soveltaen arvioitava. Tällä perusteella A:n ensisijainen vaatimus oli hylättävä. Vahingonkärsijän velvollisuudesta vahinkonsa rajoittamiseen ei näin ollen ollut tarpeen lausua.

A:n toissijaisen vaatimuksen osalta korkein oikeus totesi oikeuden korvaukseen ansionmenetyksestä edellyttävän, että ansionmenetystä on aiheutunut. Vahvistustuomion kohteena on konkreettisen oikeussuhteen olemassaolo, vaikka siinä ei anneta täytäntöönpanokelpoista ratkaisua suoritusvelvollisuuden määrästä. Myös vahvistusvaatimuksen osalta näyttötaakka ansionmenetyksestä oli A:lla. Kun A ei ollut näyttänyt ansionmenetystä, hänellä ei voitu vahvistaa olevan oikeutta sitä koskevaan korvaukseen. Sen vuoksi myös A:n toissijainen vaatimus oli hylättävä. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion työansion menetystä koskevan vahingonkorvausvelvollisuuden osalta ja hylkäsi A:n tätä koskevan kanteen.

Ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen. Eri mieltä ollut jäsen katsoi, että kanne olisi sen puutteellisen yksilöinnin johdosta tullut jättää tutkimatta. Hän katsoi, että A:n olisi tullut ilmoittaa vaatimansa vahingonkorvaus rahamäärältään täsmällisenä riippumatta siitä, miten työläitä laskelmia vaatimuksen esittäminen olisi edellyttänyt, olisiko vaatimuksen tueksi ollut esitettävissä näyttöä tai olisiko vahingon määrä mahdollisesti jäänyt oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säädetyn mukaisesti tuomioistuimen arvion varaan. Lisäksi eri mieltä ollut jäsen huomautti, että kyseessä olevalla yhtiöllä ei ollut sopimukseen tai lakiin perustuvaa oikeutta kanteessa tarkoitetun tiedon saantiin vahingonkärsijän muista lähteistä saamista etuuksista. Tämän johdosta sille seikalle, miten kanteet ja ratkaisut esimerkiksi tapaturma- ja liikennevakuutusasioissa muotoillaan, ei tullut antaa asiassa merkitystä.

 

Pankkitoimintaan liittyviä ratkaisuja

KKO:2016:73. B oli säilyttänyt verkkopankin käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa samassa paikassa kotonaan siten, että myös hänen puolisonsa C oli tiennyt niiden säilytyspaikan ja voinut saada ne haltuunsa. C oli luottoa hakiessaan käyttänyt B:n verkkopankkitunnuksia ja ottanut B:n nimissä kuluttajaluoton ilman tämän lupaa. Tämän johdosta C oli tuomittu rangaistukseen petoksesta.

Korkein oikeus katsoi, että B oli säilyttänyt vahvaan sähköiseen tunnistamiseen käytettyjä tunnistusvälineitä huolimattomasti ja ettei hänen huolimattomuutensa ollut lievää. B oli vastuussa tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä ja velvollinen suorittamaan maksamatta jääneen luoton.

Koska kuluttajaluottosopimusta ei ollut tehty kuluttajansuojalaissa säädetyllä tavalla kirjallisesti tai sähköisesti, luotonantajalla ei ollut oikeutta periä luottokustannuksia.

Pankin ja tunnustenhaltijan välinen vastuunjako tunnusten oikeudettomasta käytöstä.

Tapauksessa tuli arvioitavaksi B:n pankkitunnukset myöntäneen pankin ja B:n välinen vastuunjako B:n tunnuksia oikeudettomasti käyttäneen C:n aiheuttamasta vahingosta. C oli rikollisella teolla ottanut luoton B:n nimiin kirjautumalla luotonmyöntäjän verkkopalveluun B:n pankkitunnuksilla ilman B:n lupaa. Vastuunjakoa arvioitiin vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista annetun lain (tunnistuslaki) vastuunjakosäännösten perusteella, koska kyse oli pankkitunnusten käyttämisestä tunnistusvälineenä. Jos tunnuksia olisi käytetty maksuvälineenä esimerkiksi siirtämällä B:n tililtä rahaa, olisi vastuunjakoa arvioitu maksupalvelulain nojalla.

Korkein oikeus katsoi, että kyse ei ollut tunnistusvälineen luovuttamisesta, koska B ei ollut luovuttanut tunnuksia C:lle eikä antanut lupaa niiden käyttöön. Vastuunjakoa arvioitiin siten tunnistuslain 27 §:n perusteella siten, oliko oikeudeton käyttö johtunut B:n huolimattomuudesta, joka ei ollut lievää. Vastuun syntymisen edellytyksinä on, että tunnistusvälineen oikea haltija on rikkonut huolellisuusvelvollisuutensa, hänen menettelynsä on lievää moitittavampaa ja tämä huolimaton menettely on syy-yhteydessä tunnistusvälineen oikeudettomaan käyttämiseen.

Vastuuta arvioitaessa on otettava huomioon, että tunnistusväline on henkilökohtainen ja tunnistamiseen tarvittavia tunnistetietoja ja tunnistamisen välinettä ei saa säilyttää kotona samassa, toisten tiedossa olevassa tai helposti löydettävissä olevassa paikassa. Toisaalta tunnistusvälinettä on kuitenkin voitava säilyttää siten, ettei sen käyttäminen ole kohtuuttoman hankalaa. Kodin piirissä tapahtuvaa varomattomuutta tunnistusvälineiden käsittelyssä voidaan herkemmin pitää lievänä huolimattomuutena perheenjäsenien välisen luottamuksen vuoksi.

Tapauksessa B oli säilyttänyt verkkopankin käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa C:n tieten laskulaatikossa. KKO katsoi, että koska B ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin pitääkseen tunnistusvälineensä suojassa, hänen huolimattomuuttaan ei voida pitää lievänä. Merkitystä ei annettu sille, että B oli joutunut rikoksen uhriksi, koska tunnistusvälineen luvaton käyttö liittyy usein rangaistavaan tekoon. Näin ollen B oli vastuussa luotosta, joka oli otettu hänen tunnistusvälinettään käyttäen, ja B oli velvollinen suorittamaan maksamatta jääneen kuluttajaluoton luotonantajalle.

 

Vastuu luottokustannuksista

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti ja kuluttajalle on annettava kappale sopimusta. Sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa sopimuksen muuttumattomana. Kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu em. sopimuksessa.

Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Content Services, C-49/11 (EU:C:2012:419) katsonut, että internetpalvelun kautta tehdyssä sopimuksessa kuluttajan on saatava tiedot haltuunsa samalla tavalla kuin paperin välityksellä. Vaatimuksia ei täytä ainakaan sellainen käytäntö, jonka mukaan kuluttajalle annettavat tiedot ovat saatavilla yksinomaan yrityksen internetsivustolle johtavan hyperlinkin kautta.

KKO katsoi, että kuluttajaluottosopimuksen muotovaatimuksia on tulkittava unionin oikeuden vaatimusten mukaisesti. Jollei luotonantaja ole huolehtinut siitä, että kuluttaja saa pysyvällä tavalla haltuunsa kuluttajaluottosopimuksen, luotonantaja ei saa periä minkäänlaisia luottokustannuksia. KKO katsoi lisäksi, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon ilman vastaajan nimenomaista väitettäkin.

Luotonantaja ei ollut väittänyt, että se olisi sopimuksenteon yhteydessä tai sen jälkeen toimittanut luotonhakijalle kuluttajaluottosopimusta kirjallisesti tai sähköisessä muodossa. Yhtiö ei myöskään kuvannut, miten sen käyttämä internetsivusto olisi turvannut sen, että kuluttaja saa itselleen luottosopimuksen, jossa on yksilöidyt tiedot muun muassa luotosta ja luottokustannuksista ja joka on tallennettavissa ja säilytettävissä muuttumattomana.

Korkein oikeus katsoi, ettei luotonantaja ollut osoittanut kuluttajan saaneen kuluttajaluottosopimusta haltuunsa pysyvällä tavalla. Sillä ei näin ollen ollut oikeutta periä luotosta vaatimiaan käsittelymaksuja, luottoaikaista korkoa eikä luottoaikaiseen korkoon perustuvaa viivästyskorkoa.

KKO:2018:71. A oli säilyttänyt pankki- ja luottokorttiaan lompakossaan ja korttiin liittyvää tunnuslukua pankin kirjekuoressa asianajotoimistonsa työpöydän laatikossa. A oli poistunut toimistosta noin kymmenen minuutin ajaksi lukitsematta ulko-ovea ja jättäen lompakon työpöydälleen. Tuntemattomaksi jäänyt tekijä oli tuona aikana tullut sisään toimistoon ja anastanut lompakon ja tunnusluvun. Tekijä oli pian tämän jälkeen nostanut A:n kortilla rahaa läheisestä pankkiautomaatista. Pankki katsoi A:n menetelleen törkeän huolimattomasti maksukortin ja tunnusluvun säilyttämisessä ja vaati hänen velvoittamistaan korvaamaan oikeudettomasti nostetut varat täysimääräisesti.

Korkein oikeus katsoi, ettei A:n menettely osoittanut niin moitittavaa piittaamattomuutta turvallisuusmääräyksistä ja lisääntyneestä kortin väärinkäytön riskistä, että hänen huolimattomuuttaan olisi pidettävä törkeänä. A:n vastuu maksukortin oikeudettomasta käytöstä rajoittui käräjäoikeuden tuomitsemaan maksupalvelulain 62 §:n 2 momentin mukaiseen määrään. (Ään).

Tapauksessa oli kyse siitä, jääkö anastetun maksukortin oikeudettomasta käytöstä aiheutunut vahinko kortin myöntäneen pankin vai kortinhaltijan vastuulle. Tapahtuma-aikaan voimassaolleen maksupalvelulain 53 §:n 1 momentin (90/2010) mukaan maksuvälineen haltijan on käytettävä maksuvälinettä sen myöntämistä ja käyttöä koskevien ehtojen mukaisesti. Erityisesti hänen on kohtuullisin toimenpitein huolehdittava maksuvälineestä ja siihen liittyvistä tunnistetiedoista. Lain 62 §:n (290/2010) 1 momentin 2 kohdan mukaan maksupalvelun käyttäjä vastaa maksuvälineen oikeudettomasta käytöstä vain, jos maksuvälineen katoaminen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu siitä, että hän on huolimattomuudesta laiminlyönyt 53 §:n 1 momentin mukaiset velvollisuutensa. Pykälän 2 momentin mukaan maksupalvelun käyttäjän vastuu maksuvälineen oikeudettomasta käytöstä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa on enintään 150 euroa. Tätä rajoitusta ei sovelleta, jos maksupalvelun käyttäjä tai muu maksuvälineen haltija on toiminut tahallisesti tai törkeän huolimattomasti.

Korkeimmassa oikeudessa oli arvioitavana kysymys siitä, oliko A:n menettelyä pidettävä törkeän huolimattomana ja onko hän sen vuoksi vastuussa hänen korttiaan ja siihen liittyvää tunnuslukua oikeudettomasti käyttämällä tehdyistä nostoista.

Maksupalvelulain 53 ja 62 §:n soveltamisesta ja siihen liittyvästä huolimattomuuden asteen arvioinnista ei ollut KKO:n ennakkopäätöksiä. Törkeää huolimattomuutta on muilla oikeudenaloilla KKO:n käytännössä arvioitu ja ratkaisukäytännössä kynnys menettelyn katsomiseksi törkeäksi huolimattomuudeksi on ollut korkealla. Törkeänä huolimattomuutena on pidetty sellaista toimintaa, joka on ollut lähellä tahallista menettelyä ja siten häikäilemätöntä ja välinpitämätöntä seurausten suhteen.

Maksupalvelulain mukaisessa vastuunjaossa riskit maksuvälineen oikeudettomasta käytöstä kuuluvat lähtökohtaisesti palveluntarjoajalle ja vastuun täysimääräinen siirtyminen palvelun käyttäjälle on puolestaan poikkeuksellista ja edellyttää tahallista tai törkeästä huolimattomuudesta johtuvaa laiminlyöntiä. Maksupalvelulain esitöissä ja oikeuskäytännössä törkeänä huolimattomuutena on pidetty sellaista menettelyä, joka on selvästi ja olennaisesti poikennut siitä, mitä huolelliselta menettelyltä vaaditaan. Törkeä huolimattomuus on siis ilmeistä piittaamattomuutta ohjeista ja riskeistä. Maksupalvelulain esitöissä todetun mukaan törkeän huolimattomuuden arviointi on kokonaisharkintaa, jossa voidaan kiinnittää huomiota erityisesti vahinkoriskin suuruuteen ja varotoimenpiteiden toteuttamismahdollisuuteen.

A:n menettelyä oli ensiksi arvioitava suhteessa maksuvälinettä koskeviin ehtoihin ja siihen, mitä yleisesti pidetään riittävän huolellisena toimintatapana. A oli sitoutunut pankin laatimiin henkilöasiakkaiden yleisiin korttiehtoihin, joiden mukaan tunnuslukua on säilytettävä huolellisesti, erillään kortista ja mieluiten vain muistissa. Nimenomaisesti ehdoissa on todettu, ettei korttia ja tunnuslukua saa säilyttää esimerkiksi samassa lompakossa, laukussa tai matkapuhelimen muistissa helposti tunnistettavassa muodossa eikä lukitussa autossa. Ehdoissa kortinhaltija on lisäksi sitoutunut hävittämään pankista saamansa tunnusluvun sisältävän kirjeen ja olemaan kirjaamatta tunnuslukua helposti tunnistettavaan muotoon. Yleisissä korttiehdoissa ei ole määritelty huolimattoman tai törkeän huolimattomuuden rajaa.

KKO totesi, että maksukorttia on tarkoitus käyttää päivittäin, joten lompakko, käsilaukku tai matkapuhelin ovat tavanomaisia kortin säilytyspaikkoja. Etenkään erilaisten tunnuslukujen ja muiden tunnisteiden yleistyttyä ei voida edellyttää, että tunnisteet olisivat vain muistin varassa. Myös maksukorttiin liittyvää tunnuslukua on voitava säilyttää kirjallisena paikassa, josta se on verraten helposti saatavissa. Huolellinen menettely edellyttää, ettei tunnistetta säilytetä sellaisessa muodossa, että se on helposti yhdistettävissä maksukorttiin.

KKO katsoi, ettei A:n menettelyä ole syytä pitää moitittavana sen johdosta, että hän on säilyttänyt korttia lompakossa ja tunnuslukua työpöydän laatikossa työpaikallaan, vaikka ne ovat ajoittain olleetkin lähellä toisiaan. A on säilyttänyt tunnuslukua alkuperäisessä pankin kirjekuoressa vastoin nimenomaista sopimusehtoa. Tämä on lisännyt riskiä siitä, että säilytyspaikkaan päästyään ulkopuolinen voi nopeammin löytää tunnusluvun ja yhdistää sen tiettyyn maksukorttiin. KKO katsoi kuitenkin, ettei pankin tunnuskirjeen säilyttäminen yksinään, ilman muita väärinkäyttöriskiä lisääviä tekijöitä, vielä merkitse törkeää huolimattomuutta.

Tapauksessa oikeudettoman käytön riskiä on olennaisesti lisännyt se, että A on ullakolla käydessään jättänyt toimiston oven lukitsematta ja lompakkonsa työpöydälle. Arvioitavana oli kuitenkin se, osoittaako tällainen varomattomuus niin selvää ja moitittavaa piittaamattomuutta turvallisuusmääräyksistä ja menettelyn aiheuttamista riskeistä, että huolimattomuutta olisi pidettävä törkeänä.

KKO katsoi, että A on menettelyllään lisännyt anastuksen ja kortin oikeudettoman käyttämisen riskiä, joka olisi ollut kohtuullisin toimin torjuttavissa. A on ammatiltaan asianajaja, joten hänen on täytynyt tiedostaa menettelyynsä liittyneet riskit. Toisaalta A:n huolimattomuus hänen jätettyään oven lukitsematta ja lompakon pöydälle on ollut kertaluontoista. Näin aiheutunut vaara on ollut lyhytaikainen eikä se ole ollut kovin todennäköinen.

KKO päätyi siihen, ettei A:n menettely osoita niin vakavaa piittaamattomuutta, että hänen katsottaisiin laiminlyöneen huolellisuusvelvollisuutensa törkeästä huolimattomuudesta. A:n menettely oli ollut huolimatonta ja tästä syystä A oli velvollinen suorittamaan pankille 150 euroa korkoineen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnossa kiinnitettiin huomiota siihen, että enemmistön perusteluissa on huolimattomuuden arvioinnissa viitattu A:n menettelyn kertaluonteisuuteen, ja katsottiin keskeistä olevan maksukortin luvattomaan käyttöön johtaneessa tapahtumassa ilmenevä huolimattomuus. A olisi helposti ja yksinkertaisilla toimenpiteillä kyennyt ehkäisemään maksukortin väärinkäytön. Erityisesti varotointen laiminlyönti koskee tunnusluvun säilyttämistä pankilta tulleessa kirjeessä, mikä menettely osoittaa A:n ilmeistä piittaamattomuutta ohjeista ja riskeistä. A on tietoisena tunnusluvun huolimattomasta säilyttämisestä jättänyt maksukortin paikkaan, jonne ulkopuolisilla oli ollut esteetön pääsy, maksukorttiin erittäin helposti yhdistettävissä olevan tunnusluvun välittömään läheisyyteen. A:n toiminnan on katsottava selvästi ja olennaisesti poikenneen siitä, mitä huolelliselta menettelyltä vaaditaan, ja A:n menettelyä on pidettävä törkeän huolimattomana. Näin ollen hän on maksupalvelulain 62 §:n 2 momentin mukaisesti täysimääräisesti vastuussa pankille hänen maksukortillaan tehdyistä oikeudettomista nostoista.

KKO 2016:10 Velkakirjan yleisen ehdon mukaan pankilla oli oikeus korottaa velasta perittävää marginaalia, jos se oli perusteltua pankin lisääntyneiden varainhankinnan kustannusten tai muiden lisääntyneiden kustannusten takia, joita pankki ei kohtuudella voinut ennakoida velkakirjaa allekirjoitettaessa. Kysymys siitä, miten ilmaisua "pankin varainhankinnan kustannukset" oli tulkittava ja oliko näiden kustannusten näytetty lisääntyneen ehdon tarkoittamalla tavalla.

Tapauksessa oli kyse siitä, oliko pankilla velkakirjan yleisen ehdon mukaan ollut oikeus yksipuolisesti korottaa velasta perittävää marginaalia. Tapauksessa luotonsaajat olivat joko kuntia tai kuntien yksiköitä taikka sellaisia yhteisöjä tai säätiöitä, joilla on ollut kunnan antama takaus luotoille. Ennen luottosopimusten tekemistä ne ovat kilpailuttaneet rahoitusjärjestelynsä. Vuosina 1999­2007 nostetut lainat ovat olleet pitkäaikaisia ja kertalyhenteisiä. Kaikkiin luottojen velkakirjoihin on liitetty pankin yleiset yritys- ja yhteisöluottojen sopimusehdot. Ehtojen kohta 5 koski pankin oikeutta korottaa velasta perittävää marginaalia ja siinä todettiin seuraavaa: "Pankilla on oikeus korottaa velasta perittävää marginaalia, jos se on perusteltua pankin lisääntyneiden varainhankinnan kustannusten tai muiden lisääntyneiden kustannusten takia, joita pankki ei kohtuudella voinut ennakoida velkakirjaa allekirjoitettaessa, kuitenkin enintään viisi (5) prosenttiyksikköä laina-aikana. […]”

Pankki on ilmoittanut kirjeillään vuonna 2009 luotoista perittävien marginaalien korotuksista. Korotusilmoituksissa pankki on viitannut yleisten sopimusehtojen kohtaan 5 ja todennut marginaalin korotusten perustuvan pankin varainhankinnan kustannusten kasvuun. Taustalla oli se, että vuonna 2008 kärjistyneen kansainvälisen finanssikriisin seurauksena pankkien varainhankinnassaan maksamat marginaalit olivat yleisesti nousseet merkittävästi erityisesti vuoden 2009 keskivaiheilla. Euroopan keskuspankin laskettua ohjauskorkoa viitekorot ovat samanaikaisesti laskeneet voimakkaasti.

KKO:ssa oli kysymys siitä, onko pankki voinut vuosina 2009 ja 2010 korottaa luotonsaajilta perittävää marginaalia sen johdosta, että pankin varainhankinnan kustannukset olisivat lisääntyneet pankin yleisten sopimusehtojen kohdan 5 tarkoittamalla tavalla. Kysymys oli erityisesti siitä, mitä sopimusehdon ilmaisulla "pankin varainhankinnan kustannukset" tarkoitetaan, ja siitä, onko näiden kustannusten näytetty lisääntyneen ehdon edellyttämällä tavalla.

Marginaalin korotusta koskeva ehto on osa pankin laatimia yleisiä sopimusehtoja, sopimusehdosta ei ole erikseen neuvoteltu eivätkä osapuolet ole keskustelleet ehdon merkityksestä sopimuksia tehtäessä. Osapuolten yhteisestä tarkoituksesta sopimusneuvottelujen ajalta ei siten ole saatavissa selvitystä ja vakiintuneen sopimusoikeudellisen periaatteen mukaisesti sopimuksen tulkinnan lähtökohtana on tällöin sopimuksen sanamuoto. Jos sopimuksen sanamuoto on epäselvä, sopimusta on vakiintuneiden tulkintaperiaatteiden mukaan pääsääntöisesti tulkittava laatijansa vahingoksi.

Luottosopimusten mukaan luotonottaja maksaa pankille sovitun viitekoron mukaisen määrän lisättynä sopimuksen mukaisella marginaalilla ja sopimuksen lähtökohtana on, että luottosopimuksessa sovittu marginaali pysyy muuttumattomana koko sopimusajan. Sopimusehdon mukaan pankki voi sopimuskauden kestäessä yksipuolisesti muuttaa sopimuksen pääkohteen hintaa luotosta perimäänsä marginaalia korottamalla. Tällainen sopimusehto merkitsee poikkeamista siitä lähtökohdasta, että sopimusosapuolet kantavat pääsääntöisesti itse riskin sekä omasta liiketoiminnastaan että sopimussuhteen aikana tapahtuvista omalta kannaltaan epäedullisista olosuhteiden muutoksista. Pitkäkestoisissa sopimuksissa ulkoiset olosuhteet voivat kuitenkin ajan kuluessa muuttua niin olennaisesti, että molempien osapuolten kannalta voi olla perusteltua sopia oikeudesta muuttaa jotakin sopimusehtoa myös yksipuolisesti, mutta tällaista sopimusehtoa on kuitenkin perusteltua tulkita suppeasti.

Julkisyhteisöjen rahoituspalvelujen kilpailutuksen tarkoitus vaarantuisi, mikäli pankki voisi yksipuolisesti jälkikäteen muuttaa näin syntynyttä sopimusta korottamalla marginaalia osoittamatta, että yhteisesti sovitut korotukseen oikeuttavan sopimusehdon soveltamisedellytykset selvästi täyttyvät. Tästä seuraa, että sopimusehdon soveltamisessa on annettava erityinen merkitys sopimusehdon sanamuodolle ja sen soveltamisen edellytyksille. Koska sopimusehto on pankin laatima ja sen etuja yksipuolisesti turvaava, sopimusta tulkittaessa on pantava erityistä painoa sille, minkä käsityksen sopimusehto on perustellusti luotonsaajille antanut.

Pankin yleisten ehtojen sanamuodon mukaan pankin oikeus korottaa marginaalia vaatii usean samanaikaisen edellytyksen täyttymistä. Edellytyksenä on ensinnäkin, että pankin varainhankinnan kustannukset ovat lisääntyneet. Toiseksi edellytetään, että marginaalin korottaminen on lisääntyneiden kustannusten johdosta myös perusteltua. Vielä korottamisoikeus edellyttää, ettei pankki ole kohtuudella voinut ennakoida kustannusten nousua. Viimeksi mainitusta ei enää korkeimmassa oikeudessa ollut kysymys.

KKO totesi, että sopimusoikeudellisten tulkintaperiaatteiden mukaan sopimusehtoa on tulkittava sopimuksen osana siten, että sopimusehdolla on mielekäs ja johdonmukainen merkitys sopimuksen tarkoituksen kannalta. Asiassa on selvitetty, että ilmaisulla "pankin varainhankinnan kustannukset" on voitu eri yhteyksissä tarkoittaa eri asioita. Ilmaisua on käytetty kuvaamaan pankkien varainhankintaa yleensä ja kaikkia niitä kustannuksia, jotka pankki eri muodoissa tapahtuvassa varainhankinnassaan maksoi rahoittajilleen. Ilmaisu on näissä tilanteissa voinut koskea joko pankin antolainaustoimintaan kohdistuvaa varainhankintaa tai yleisemmin pankin koko toiminnan varainhankintaa. Toisaalta ilmaisua on käytetty myös rajoitetummassa merkityksessä, jolloin sillä on tarkoitettu pankin varainhankinnassaan maksamaa marginaalia viitekorkoihin suhteutettuna. Tällöin ilmaisu kuvaa sitä, kuinka edullisesti pankki saa varoja suhteessa markkinatilanteeseen.

Esillä olevassa asiassa kysymys on siitä, mitä ilmaisulla on pankin sopimusehdossa tarkoitettu ja miten luotonsaajat ovat voineet ymmärtää pankin laatiman sopimusehdon kyseisessä sopimusyhteydessä. Pankki ei ole asiassa esittänyt näyttöä siitä, että luotonsaajat olisivat ymmärtäneet tai niiden olisi tullut ymmärtää sopimusehdon merkitys pankin esittämin tavoin siten, että merkityksellisiä olisivat vain pankin viitekorkosidonnaiseen antolainaukseen liittyvän varainhankinnan kustannukset ja että tässä yhteydessä kustannus tarkoittaa pankin varainhankinnastaan sopimuskumppaneilleen maksamaa hintaa viitekoron osuutta huomioon ottamatta. Luotonsaajien puolesta rahoituksesta neuvotelleet eivät olleet olleet pankkitoiminnan ammattilaisia eikä heillä ollut ollut tarkempaa käsitystä pankkien varainhankinnan rakenteesta ja sen kustannusjakaumasta. Pankin maksama viitekorko voitiin ymmärtää osaksi pankin varainhankinnan kustannuksia.

KKO totesi, että sopimusehdoissa viitataan yleisesti pankin varainhankinnan kustannuksiin eikä ole määritelty sitä, mitä varainhankinnan kustannuksilla tarkoitetaan. Sopimusehdossa ei sen sanamuodon mukaan ole rajattu mitään pankin varainhankinnan muotoa tai varainhankinnan kustannuksiin vaikuttavaa tekijää käsitteen ulkopuolelle eikä siitä sellaisenaan voida päätellä, että pankin varainhankinnan kustannuksilla tarkoitettaisiin ainoastaan vaihtuvakorkoisen antolainaustoiminnan jälleenrahoitusta.

KKO katsoi, että luotonsaajat eivät sopimuksen sanamuodosta ja niiden tiedossa muuten olevista seikoista ole voineet päätellä, että sopimusehdossa olisi varainhankinnan kustannuksilla tarkoitettu vain tiettyjä kustannuksia tai jotakin osaa pankin varainhankinnasta. Sopimusehdon luonne yksipuolisena riskinsiirtoehtona ei sekään puolla tulkintaa, jonka mukaan perusteltua olisi ottaa huomioon vain osa pankin antolainaukseen kohdistuvista varainhankinnan kustannuksista. Pankki olisi voinut luottoehdoissaan tai muutoin luottoja myönnettäessä ilmaista, että varainhankinnan kustannusten lisääntymistä arvioitaessa huomioon otettaisiin vain vaihtuvakorkoisen antolainauksen kustannukset viitekoron osuutta huomioon ottamatta, mutta pankki ei ole näin menetellyt.

KKO katsoi, että sopimusehtoa on perusteltua tulkita niin, että pankin varainhankinnan kustannuksilla tarkoitetaan sopimusehdossa pankin koko antolainaustoimintaan kohdistuvia varainhankinnan kustannuksia, mukaan lukien viitekorkojen merkitys osana kokonaiskustannuksia, ja kustannusten lisääntymistä koskevan vertailun perustaksi on otettava varainhankinnan kustannusten taso tuona ajankohtana. Merkityksellistä on ainoastaan pankin omien varainhankinnan kustannusten mahdollinen lisääntyminen eikä pelkästään rahoitusmarkkinoiden yleisestä kehityksestä voida vetää johtopäätöksiä pankin sisäisestä kehityksestä. Oikeus marginaalin korotukseen edellyttää osoitetun varanhankinnan kustannusten lisääntymisen lisäksi sitä, että marginaalin korotus on kustannusten nousun johdosta perusteltua kyseisessä sopimussuhteessa.

Pankin oli osoitettava, että korotukselle on ollut sopimusehdossa tarkoitetut edellytykset ja siten näytettävä, että sopimusehdossa tarkoitetut varainhankinnan kustannukset ovat lisääntyneet lainojen nostoajankohdista 1999–2007 lukien vuodenvaihteeseen 2009 ja 2010 mennessä ja että kustannusten nousu on ollut merkittävää ja luonteeltaan pysyvää. Pankki esitti selvitystä kansainvälisen finanssikriisin poikkeuksellisuudesta ja yllätyksellisyydestä, sekä selvitystä pankin toiminnasta, kustannusrakenteesta ja ottolainaustoiminnan riskinhallintajärjestelmien kehittymisestä pankin marginaalin korotusilmoituksen jälkeisiltä vuosilta nykypäivään.

KKO totesi, että finanssikriisistä samoin kuin sen yleisestä vaikutuksesta saadulla selvityksellä olisi merkitystä lähinnä arvioitaessa, onko pankin väittämä varainhankinnan kustannusten nousu ollut ennalta arvattavissa. Kysymys ei kuitenkaan enää ollut riidanalainen korkeimmassa oikeudessa. KKO totesi, että pankin selvitys antaa vain osittaisen kuvan pankin antolainaustoiminnan varainhankinnan kokonaiskustannusten kehityksestä. Pankki ei siten ole esittänyt riittävää selvitystä siitä, että sopimusehdossa tarkoitetut sen antolainaukseen kohdistuvat varainhankinnan kustannukset olisivat kokonaisuudessaan lisääntyneet ehdon tarkoittamalla tavalla.

KKO katsoi jääneen näyttämättä, että pankilla olisi ollut oikeus korottaa luotonsaajien luottosopimusten marginaalia pankin yleisten yritys- ja yhteisöluottojen ehtojen nojalla. Koska korotuksiin ei ollut perustetta, oli luotonsaajilla oikeus saada korotusten perusteella maksamansa määrät palautettua.