1. Johdanto

Vakuutussopimus on suhteellisen haastava sääntelykohde, koska saman yläkäsitteen vakuutus alle voi tulla varsin monenlaisia sopimusjärjestelyitä. Vakuutukset koskevat erilaisia riskejä, ja vakuutussopimuksen osapuolena voi olla hyvin erilaisia henkilöitä. Suomessa samalla lailla säännellään vakuutussopimuksia riippumatta siitä, onko vakuutuksenottaja yritys vai yksityishenkilö.

Voi siten olla, että esimerkiksi suomalaisen kansainvälisesti toimivan listatun konsernin vakuutusohjelmaan sovelletaan samaa lakia kuin matkavakuutuksen parilla kymmenellä eurolla hankkineen eläkeläisen vakuutukseen. Sääntelykohteen ”diversiteetti” ei rajaudu tähän, vaan samalla lailla säännellään myös laajaa joukkoa erilaisia vakuutuslajeja. Tosin vakuutussopimuslaissa on myös jonkin verran vakuutuslajikohtaisia säännöksiä, jotka tulevat sovellettavaksi vain tiettyihin tuotteisiin.

Yrityksiä ja kuluttajia ja vastaavasti kaikkia vakuutuslajeja koskevan sääntelyn tiivistäminen yhteen lakiin ei sinänsä ole poikkeuksellista vaan tuntuisi olevan pikemminkin eurooppalainen pääsääntö. Lain kohdentumista erilaisiin tilanteisiin pyritään varsin tavanomaisesti joustavoittamaan nimenomaan lain pakottavuuden määrittämisellä. Näin asia on Pohjoismaista myös Norjassa ja Tanskassa. Myös Euroopan vakuutussopimusoikeuden mallilaki (Principles of European Insurance Contract Law, PEICL) perustuu samaan sääntelymalliin. Ruotsissa sen sijaan yritysvakuutuksia koskevat eri säännökset, joskin nekin on sinänsä sijoitettu samaan vakuutussopimuksia koskevaan yleislakiin.

Suomen vakuutussopimuslaki, aivan kuten sen edeltäjäkin, on monelta osin kuluttajaoikeudellisen tarkastelun tulos. Kuten edellä jo todettiin, laki koskee lähtökohtaisesti sekä kuluttaja- että yritysvakuutuksia. Laki on kuitenkin viimeksi mainituissa pääsääntöisesti tahdonvaltainen. Kun laki koskee erilaisia oikeussuhteita, on ymmärrettävää, että siinä on omaksuttu ratkaisuja pitäen erityisesti silmällä niitä oikeussuhteita, joissa laki tulee sovellettavaksi pakottavana. Nykyisin voimassa olevan lain säätämisen ”keskeisenä tavoitteena on parantaa kuluttajan ja siihen rinnastettavassa asemassa olevan elinkeinonharjoittajan asemaa vakuutussopimussuhteessa”.[1]

Tämän kirjoituksen kohteena ovat vakuutussopimukset, jotka lienevät kaikkein kauimpana siitä vakuutuksen perustapauksesta, jota silmällä pitäen laki on epäilemättä merkittävällä painotuksella laadittu. Tässä tarkastellaan vakuutussopimuslakia sellaisten vakuutusten näkökulmasta, jossa vakuutuksenottajana on suuryritys. Suuryritystä ei rajata tässä käsitteenä tarkasti: sillä tarkoitetaan tämän kirjoituksen yhteydessä laveasti sellaista listattua tai muuta suomalaisittain suurta yritystä, joka tyypillisesti voi hankkia vakuutusturvansa kansainvälisiltä vakuutusmarkkinoilta ja joka usein vakuuttaa samalla vakuutusohjelmalla itsensä lisäksi konserniyhtiöitään.

Tämän kirjoituksen aihe on kenties kiinnostavimmillaan silloin, kun puhutaan sellaisesta kansainvälisestä vakuutusohjelmasta, josta suomalainen konserni sopii monikansallisesti toimivan vakuutusyhtiön kanssa. Tämän kirjoituksen kannalta ei sinänsä ole ratkaisevaa merkitystä sillä, tarkastellaanko tällaista kansainvälistä vakuutusohjelmaa vai mitä tahansa suuren yrityksen ottamaa vakuutusta. Kansainvälisissä vakuutusohjelmissa edellä mainittu kontrasti lain tavoitteiden ja vakuuttamisen olosuhteiden välillä on kuitenkin suurimmillaan. Lisäksi näissä tilanteissa vakuutusyhtiön odotuksilla sovellettavan lain sisällöstä voi olla aiheen kannalta erityinen merkitys, kun vakuutusyhtiö ei välttämättä valmistele tuotteitaan erityisesti Suomen markkinoille.

Vakuutusohjelmalla tarkoitetaan tässä kirjoituksessa löyhästi sellaista suuren suomalaisen yrityksen ottamaa vakuutusta, jolla yritys vakuuttaa omia ja samaan konserniin kuuluvien yritysten riskejä. Emoyhtiön ottama vakuutus on yleensä ns. master policy, minkä lisäksi muissa maissa toimivilla tytäryrityksillä voi olla paikallisia vakuutuksia (local policy). Vakuutusohjelmaan kuuluvien vakuutusten keskinäiseen suhteeseen liittyy omia ehtokäytäntöjä ja kysymyksiään, mutta niihin ei paneuduta tässä kirjoituksessa. Tarkastelun kohteena on käytännössä se vakuutussopimus, jonka konsernin emoyhtiö solmii vakuutusyhtiön kanssa.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan ensin joitakin yleisiä vakuutussopimuslain soveltamiseen suuryritysten vakuutuksissa liittyviä kysymyksiä. Tämän jälkeen käydään läpi joitakin yksittäisiä soveltamistilanteita, joita suuryritysten vakuutusten yhteydessä on käytännössä noussut esille.

On selvää, ettei tällaisessa lyhyessä kirjoituksessa ole mahdollista tehdä laajaa, kaikkiin säännöksiin kohdentuvaa analyysiä. Kirjoituksessa arvioidaan lähinnä joidenkin käytännön kokemusten perusteella Suomen vakuutussopimuslain toimivuutta silloin, kun sitä sovelletaan suuryrityksen solmimaan vakuutukseen.

Kirjoituksen ei ole tarkoitus olla – joidenkin oikeudellisten näkökohtien esittelystä huolimatta – lainopillinen artikkeli, vaan pikemminkin vapaamuotoinen katsaus aihepiiriin, josta on Suomessa kirjoitettu vähän. On syytä tähdentää, että kirjoituksessa esitettävät havainnot yritysvakuutusten käytännöstä perustuvat lisäksi pääasiassa kirjoittajan omiin kokemuksiin asianajotyössä, eivätkä varsinaiseen empiiriseen tutkimukseen. Tämä on voinut vaikuttaa sekä joidenkin otsikon kannalta kiinnostavien teemojen pois jäämiseen että jonkin esille nostetun teeman ylipainottumiseen. Olen myös jättänyt useita käytännössä vastaan tulleita, sinänsä kiinnostavia kysymyksiä tekstin ulkopuolelle, koska ne eivät ole luontevasti sopineet tämän luonteiseen lyhyeen kirjoitukseen.

 

2. Suomen vakuutussopimuslaki lainvalinnan kohteena

Vakuutusmarkkinat ovat kansainvälistyneet, ja suomalaisten suuryritysten riskejä vakuutetaan merkittävässä määrin ulkomaisilta tai monikansallisilta vakuutusyhtiöiltä hankittavilla vakuutuksilla. Näin on siis myös silloin, kun vakuutettava riski sijaitsee Suomessa.

Suomen lakiin viitataan suomalaisen suuryritys-vakuutuksenottajan sopimuksissa usein, vaikka sopijapuolena oleva vakuutusyhtiö olisikin ulkomainen. Sama koskee oikeuspaikkaa, joka voi olla joko Suomessa käytävä välimiesmenettely tai suomalainen tuomioistuin.

Näin on siitä huolimatta, että esimerkiksi Rooman asetus I lainvalinnasta sallisi sopia ns. suurten riskien kohdalla – jollaisia tässä tarkoitetut vakuutukset yleensä koskevat – sovellettavaksi laiksi myös vakuutuksenantajan kotipaikan lain tai jonkin muun valtion lain (ja itse asiassa vakuutuksenantajan laki on jopa lähtökohta lainvalinnalle, jos muusta ei ole sovittu).[2] Sama koskee soveltuvin osin oikeuspaikkaa ja Bryssel I -asetusta.[3] Siten esimerkiksi suomalaisen listatun yhtiön vakuutukseen sovelletaan usein Suomen lakia ja riita ratkaistaan Suomessa, vaikka vakuutuksen myöntäjä ei olisikaan suomalainen tai edes pohjoismainen vakuutusyhtiö.

Suomen lain hyväksymiseen vakuutusyhtiöiden keskuudessa lienee useita syitä. Ensinnäkin ainakaan Euroopan unionin alueella paikallisissa vakuutussopimuslain ratkaisuissa ei yksityiskohtien moninaisuudesta huolimatta oletettavasti ole suuryritysten riskien vakuutettavuuden kannalta käänteentekeviä eroja.

Vakuutusten tarjoamista koskevaa lainsäädäntöä on myös pyritty viime vuosina yhdenmukaistamaan. Eurooppalaista vakuutussopimusoikeuden soft law-sääntelyä lukuun ottamatta tämä yhdenmukaistaminen ei sinänsä ulotu vakuutussopimusoikeuden ydinalueelle. Nimenomaan vakuutussopimuksia koskevat lait ovat siten edelleen olennaisilta osin kansallisen sääntelyn varassa ja yksityiskohdissa voi olla paljonkin eroja.[4] Voidaan kuitenkin ainakin yleisellä tasolla todeta, että vakuutussopimusoikeudessa omaksutuissa ratkaisuissa ei liene yleiseurooppalaisesti niin fundamentaalisia eroja, että vain niiden perusteella jonkin maan lainsäädäntö asettaisi merkittävän ongelman vakuutusehdoille, joita Euroopan suuryrityksille suunnatuilla vakuutusmarkkinoilla yleisesti tarjotaan. Samaa voidaan sanoa kapeammassa otannassa Pohjoismaisista vakuutussopimuslaeista.

Osin selittävä tekijä tälle lienee myös se, että merkittävää osaa suuryritysten vakuutusten yhteydessä esiintyvistä käytännön soveltamistilanteista ei säännellä laissa. Kysymys on usein itse vakuutustapahtuman todentamiseen liittyvästä kysymyksestä tai vakuutuksen kohdetta rajaavien ehtojen tulkinnasta. Nämä aiheet taas jäävät usein sopimusvapauden piiriin.

Esimerkiksi vastuuvakuutuksen yhteydessä kyse on useimmiten siitä, onko vakuutettu vahingonkorvausvastuussa tai miten jotakin vakuutuksessa olevaa rajoitusehtoa (tai muuta ehtoa) tulkitaan. Kysymys voi olla myös puhtaasti teknisluonteisesti vakuutustapahtuman edellytysten arvioinnista (tuotteen vaarallisuuden tekninen juurisyy, palon syttymissyy jne.). Nämä kysymykset ovat sitä ydinaluetta, jota kansallinen vakuutussopimuslainsäädäntö ei yleensä merkittävästi rajoita. Kysymys ei ole mistään suomalaisesta erityispiirteestä, vaan lienee yleisemminkin niin, että suuryritysten kohdalla esiintyvistä vakuutusten tulkintaongelmista lukumääräisesti pääosa on luonteeltaan sellaisia tulkintakysymyksiä, joihin paikallinen lainsäädäntö ei olennaisesti vaikuta.

Huomioon on otettava myös se, että kansainväliset suuryritysten vakuutukset perustuvat suurelta osin sellaisiin ehtokäytäntöihin, joilla on pitkä ja monelta osin yhtenäinen kansainvälinen soveltamishistoria. Kansallisen lain näkökulmasta tämä myös merkitsee sitä, että näistä ehdoista on usein syntynyt soveltamiskäytäntöä ulkomailla. Tämä käytäntö taas saattaa olla tärkeää tulkintamateriaalia myös Suomessa varsinkin, jos – ja melko usein kun – kyse on ehdosta, josta Suomessa ei ole mittavaa oikeuskäytäntöä.

Kun vakuutusten tuotekehitys ja siten yleensä sen tärkeimmät ehdot elävät ikään kuin omaa elämäänsä, ei ole liioiteltua sanoa, että niiden soveltamisesta voi myös muodostua sellaisia universaaleja käytäntöjä, joilla on tosiasiallisesti merkitystä siitä riippumatta, minkä valtion lain alaisuudessa kysymystä lopulta tulkitaan.

Huomionarvoista on myös se, että suuryritysten vakuutuksissa ei suinkaan välttämättä poiketa vakuutussopimuslain sääntelyratkaisuista vakuutuksenantajalle edullisempaan suuntaan, vaikka tällainen poikkeaminen olisikin lain tahdonvaltaisuuden vuoksi yleensä mahdollista. Toisinaan tällaisissa vakuutuksissa päinvastoin parannetaan tai ainakin selkeytetään vakuutetun asemaa siihen nähden, mikä tilanne olisi vakuutussopimuslain perusteella. Esimerkiksi vahinkoilmoituksen tekemistä koskevat vakuutusehdot ovat melko usein vakuutetulle lieviä, eivätkä ne välttämättä lyhennä ilmoitusaikaa siitä, mikä se vakuutussopimuslain 73 §:n perusteella olisi (merkittäviä poikkeuksiakin tosin on). Ehdoissa voidaan sen sijaan asettaa vahinkoilmoitusta koskevalle ilmoitusajalle vakuutettua suojaavia lisäehtoja, kuten täsmennys siitä, kenen tietoisuus vahingosta vakuutetun organisaatiossa tarvitaan, jotta ilmoitusaika alkaisi juosta.

Edellä esitetty ei suinkaan tarkoita, etteikö vakuutussopimuslailla olisi merkitystä suuryritystenkin vakuutusten yhteydessä. Kun vakuutussopimuslaki ei ole pakottava suuryritysten vakuutuksissa vakuutussopimuksen osapuolten välillä, vakuutussopimuslain merkitys tulee yleensä esille silloin, kun jostakin kysymyksestä ei ole sovittu ainakaan niin tarkasti, että sopimuksen sisältö poistaisi lain vaikutuksen. Koska paikallinen lainsäädäntö lienee vain harvoin vakuutuksen ehtoja laativalla henkilöllä mielessä ainakaan monikansallisissa vakuutusyhtiöissä, tällaisia katvealueita syntyy melko usein myös tahattomasti.

Toiseksi vakuutussopimuslailla voi olla merkitystä esimerkiksi silloin, kun vakuutussopimuksen osapuolet eivät voi keskinäisin sopimusehdoin vaikuttaa lain soveltamiseen. Tämä on nimenomaan Suomessa suhteellisen laaja ja tulkinnanvarainen alue, koska Suomen vakuutussopimuslaki on pakottava kolmatta kohtaan varsin laajasti.

Vakuutussopimuslain säännöksiä, joilla on käytännössä silloin tällöin merkitystä, ovat esimerkiksi säännökset, jotka koskevat tiedonantovelvollisuutta sopimusta solmittaessa (22 §), torjuntakustannuksia (61 §), vakuutetun laiminlyöntien vaikutuksia vakuutuskorvaukseen (34 §), vahinkoilmoitusta (73 §) sekä takautumisoikeutta (75 §). Vakuutussopimuslakia koskevasta soveltamiskäytännöstä voi toisinaan olla myös hyötyä samankaltaista kysymystä määrittävän vakuutusehdon tulkinnassa. Esimerkiksi vakuutuslautakunnan käytännöstä vakuutussopimuslain 73 §:n mukaisen vahinkoilmoituksen määräajan tulkinnassa voi olla joskus hyötyä vakuutukseen kuuluvien ”notification” -ehtojen tulkinnassa.

Alle on kerätty joitakin havaintoja vakuutussopimuslain soveltamisesta ja soveltuvuudesta yritysten riskien vakuuttamisessa. Kysymys ei ole likimainkaan tyhjentävästä listasta, vaan pikemminkin joidenkin sellaisten vakuutussopimuslain soveltamiseen liittyvien kysymysten esittelystä, jotka voivat nousta esille lähinnä yritysten vahinkovakuutusten yhteydessä.

 

3. Joitakin käytännön kysymyksiä

3.1 Vakuutussopimuksen tulkinta ja tiedonantovelvollisuudet

Vakuutussopimuslaki lähtee tiedonantovelvollisuuksien osalta siitä, että vakuutuksenantajan tulee antaa tarvittavat tiedot ennen vakuutuksen ottamista ja selvittää myös kohtuudella vakuutuksenottajan vakuutustarpeita, kun taas vakuutuksenottajan tiedonantovelvollisuus rajoittuu velvollisuuteen vastata oikein kysymyksiin.

Vakuutussopimuslain 4 b §:n mukaan ”Vakuutuksenantajan on ennen vakuutuksen tarjoamista pyydettävä vakuutuksen hakijalta tietoja tämän vakuuttamiseen liittyvistä tarpeista ja vaatimuksista ja saadut tiedot huomioon ottaen määritettävä vakuutustarve.” Edelleen lain 5 §:n mukaan ”Vakuutuksenantajan on ennen vakuutussopimuksen tekemistä annettava vakuutuksen hakijalle tietoja vakuutusmuodoistaan, näiden vakuutusten vakuutusmaksuista ja vakuutusehdoista sekä muut hakijalle määritettyyn vakuutustarpeeseen sopivan vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot.” Edelleen samassa lainkohdassa todetaan, että ”[t]ietoja annettaessa tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin.”

Nämä vakuutussopimuslain perusratkaisut ovat kuluttajavakuutusten ja usein myös pk-yritysten kohdalla ymmärrettäviä, mutta ne eivät välttämättä vastaa tosiasiallista asetelmaa vakuutettaessa suuryritysten riskejä. Ajatus siitä, että vakuutuksenottaja olisi vakuutuksenantajaan alisteinen taho, jolla ei ole erityistä omakohtaista vakuutustuotteiden tuntemusta, ei pidä varsinkaan kansainvälisesti toimivien suurten yritysten kohdalla useinkaan paikkaansa. Koko vakuuttamisprosessi voi poiketa merkittävästi muista vakuutuksista.

Suurilla yrityksillä on usein vakuutuksiin liittyvää osaamista. Ennen kaikkea ne käyttävät tavanomaisesti vakuutusmeklareita, joilla on kokemusta ja asiantuntemusta yritysten vakuutuksista. Tämä osaaminen ei rajoitu vakuutusten hankintamenettelyyn vaan usein myös laajasti tuotteiden sisältöön ja tulkintaan korvaustilanteessa. Voidaan sanoa, että erityisesti kansainvälisesti toimivien suuryritysten käyttämät meklarit ovat yleensä varsin kokeneita ja osaavia nimenomaan vakuutusohjelmien rakentamisessa ja ehtokäytännöissä.

Vakuutusmeklarin rooli vakuutusta otettaessa ei rajoitu käytännössä vakuutusyhtiön ehtojen tulkintaan asiakasyrityksen puolesta. Varsinkin suurimmat kansainväliset vakuutusmeklariyritykset laativat myös omia ehtojaan, joiden perustalle vakuutus voidaan myöntää, jos riskiä merkitsevä vakuutusyhtiö hyväksyy meklariyrityksen laatimat ehdot. Jos vakuutuksenottaja käyttää suuryritysten vakuutusturvaan erikoistunutta meklariyritystä ja jopa vakuutusehdot on laatinut tämä yritys, ei asetelmaa tietenkään voida rinnastaa siihen, että vakuutusta olisi hakemassa niistä jokseenkin tietämätön kuluttaja.

Käytännössä näillä realiteeteilla voinee olla usealla tavalla vaikutusta käytännön soveltamistilanteessa. Vakuutussopimuslain tiedonantovelvollisuutta koskevat säännöt tulevat sinänsä sovellettavaksi myös näiden vakuutussopimusten yhteydessä, jollei muusta ole sovittu. Vakuutusehdot eivät yleensä myöskään sisällä ehtoja, joilla olisi ainakaan suoraan pyritty poistamaan vakuutuksenantajan vastuuta tiedonantoa koskevista virheistä. Vakuutussopimuslain sääntely esitöissä julkilausuttuine soveltamismahdollisuuksineen tarjonnee kuitenkin nykyisellään riittävät välineet ottaa nämä suuryritysten vakuutusten tilanteet huomioon. Esimerkiksi vakuutussopimuslain 4 b ja 5 §:n mukainen velvollisuus selvittää vakuutuksenottajan vakuutustarpeita ja korostaa vakuutusturvan olennaisia rajoituksia riippuu tarkemman soveltamisen osalta esitöiden mukaan joka tapauksessa tapauskohtaisista olosuhteista.[5]

Vakuuttamisprosessin erojen merkitystä vähentänee entisestään se, että tiedonantovirheiden seuraukset määräytyvät vakuutussopimuslain mukaan toisen osapuolen perustellun käsityksen mukaan. Käytännössä tämä vähentänee vakuutuksenottajapuolen mahdollisuutta vedota sellaisiin tulkintoihin, jotka sen on osaamisensa huomioon ottaen täytynyt ymmärtää virheellisiksi. Vakuutussopimuslain 9 §:n mukaan ”[j]os vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja, vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää.”.[6] Vakuutussopimuslain ulkopuolelta samaan suuntaan vaikuttanee se, että ns. epäselvyyssäännöllä lienee vakuutusehtojen tulkinnassa tavallisesta poikkeava merkitys ainakin silloin, kun ehdot tulevat meklariyritykseltä.[7]

Osa suuryritysten vakuutusohjelmiin liittyvistä sopimusehtojen tulkintaongelmista esiintyy vain näiden ohjelmien (tai muuten vastaavanlaisten yritystoiminnan ehtojen) yhteydessä. Vakuutussopimuslain 5 ja 9 §:stä on käytännössä vain rajallisesti apua tällaisten tulkintaongelmien ratkaisemisessa.

Suuryritysten vakuutusohjelmat sisältävät tyypillisesti paljon vain vakuutusalalla käytössä olevaa (englanninkielistä) terminologiaa ja lyhenteitä, jotka ovat yleisesti vakuutusalalla toimivien henkilöiden, kuten vakuutusyhtiöiden ns. underwritereiden ja vakuutusmeklareiden tiedossa.[8] Kun kaikilla osapuolilla on ylätason käsitys siitä, mitä pääriskejä halutaan vakuuttaa ja tieto niistä käsitteistä, joiden alla tämä tapahtuu, merkittäviä tulkintaongelmia ei pitäisi aiheutua. Käytännössä näin ei kuitenkaan aina ole. Oma kokemukseni on, että käsitteiden vakiintuneisuus myös toisinaan lisää tulkintaerimielisyyksiä, kun ehtoja tarkastellaan vahinkotilanteessa. Tämä tuntuisi johtuvan siitä, että riskiä vakuutettaessa toimitaan liikaakin pääasiallisten käsitteiden varassa kiinnittämättä riittävästi huomiota siihen, miten ehtojen mukainen tarkempi vakuutustapahtuman kuvaus on kirjoitettu tai onko ehdoissa sisäisiä epäjohdonmukaisuuksia. Vakuutusalalla yleisesti ymmärretty käsitteen merkitys voi ohjata tulkintaa, mutta harva käsite lienee merkityssisällöltään niin vakiintunut, että ehtojen sanamuodon mukainen merkitys voitaisiin vain sen perusteella kokonaan sivuuttaa.

Toisinaan esiintyvä tulkintaongelma vakuutusohjelmissa liittyy vakuutuksen perusehtojen ja ns. laajennusten (endorsement tai extension) väliseen suhteeseen. Yritysten vakuutusohjelmissa on varsin tavanomaista noudattaa tekniikkaa, jossa vakuutuksella on runkona tietyt perusehdot, joihin tehdään laajennuksia erillisillä lisäehdoilla. Periaatteessa perusehtojen ja laajennusten välinen suhde on selvä. Laajennuksilla pyritään vakuuttamaan jotain lisää suhteessa siihen, mitä vakuutus muutoin kattaisi.

Käytännössä erilaisia tulkintaongelmia voi kuitenkin seurata esimerkiksi siitä, että laajennukset sisältävät tyypillisesti myös rajoituksia eikä laajennusosien keskinäinen logiikkakaan aina ole selvä. Epäselvää voi toisinaan olla esimerkiksi se, mihin kaikkiin vakuutusturvan osiin laajennuksella on ollut tarkoitus vaikuttaa. Jos esimerkiksi vastuuvakuutuksessa jokin laajennus koskee vakuutettavaa toimintaa ja toinen vastuuperustetta, voi syntyä epäselvyyttä vaikkapa siitä, onko vastuuperusteen laajennukseen tehdyn rajauksen tarkoitus rajoittaa vakuutuksesta korvattavia vahinkoja, vaikka vakuutettavaa toimintaa koskevan laajennus puoltaisi niiden korvattavuutta.

 

3.2 Ilmoitusvelvollisuudet ja vakuutetun riskien hallinta

Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden eräänlainen peilikuva liittyy siihen, miten oma-aloitteisesti vakuutuksenottajan on itse ilmoitettava vakuutuksenantajalle erilaisista sen riskiin vaikuttavista tekijöistä. Suomessa vakuutussopimuslain lähtökohta on tässä varsin selvästi se, että vakuutuksenottaja saa olla passiivinen ja vakuutuksenantajan on erikseen tuotava esille nimenomainen tarve ilmoittaa vakuutusriskiin vaikuttavista tekijöistä.

Tämä ilmenee jo vakuutusta otettaessa, jolloin vakuutuksenottajalle riittää, että se antaa oikeat vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin.[9] Vakuutussopimuslain 22 § kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: ”Vakuutuksenottajan ja vakuutetun tulee ennen vakuutuksen myöntämistä antaa oikeat ja täydelliset vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenantajan vastuun arvioimisen kannalta. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun tulee lisäksi vakuutuskauden aikana ilman aiheetonta viivytystä oikaista vakuutuksenantajalle antamansa, vääriksi tai puutteellisiksi havaitsemansa tiedot.”

Laki ei tee tiedonantovelvollisuuden laajuuden osalta eroa sen mukaan, mikä vakuutuksenottajan kyky ymmärtää vakuutusriskin kannalta olennaisia asioita on. Vakuutettu voi siis myös yritysvakuutuksissa luottaa vakuutussopimuslain mukaan siihen, että jos vakuutuksenantaja ei ole jotakin nimenomaisesti tiedustellut, olosuhde ei vaikuta vakuutuksen voimassaoloon tai vakuutuskorvaukseen. Toinen asia sinänsä on, että tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin vaikutuksia arvioitaessa vakuutuksenottajan kyvyllä ymmärtää kysymyksiä voi olla merkitystä (vakuutussopimuslaki 23 §).

Vakuutussopimuslain mukainen vastuunjako on ymmärtääkseni kansainvälisesti vertaillen sinänsä yleinen ja esimerkiksi Euroopan vakuutussopimusoikeuden mallilaissa (PEICL) on omaksuttu samantapainen sääntely.[10] Toisaalta vaikkapa Ruotsissa, jossa siis yritysvakuutuksia säännellään osin omissa säännöksissään, yrityksellä on myös lain mukaan aktiivinen velvollisuus vakuutusta ottaessaan ilmoittaa sitä koskevista riskeistä.[11] Huomionarvoista on, että myös Suomessa aikaisemmin voimassa ollut vakuutussopimuslaki asetti vakuutuksenottajalle oma-aloitteisen velvollisuuden ilmoittaa seikoista, joilla tämä käsitti tai hänen piti käsittää olevan merkitystä vakuutuksenantajalle.[12]

Tiedonantovelvollisuuden kanssa samansuuntaisesti voi vaikuttaa se, ettei vakuutetun vahinkoriskiä lisäävä toiminta vakuutussopimuslain mukaan yleensä vaikuta vakuutuskorvaukseen, jollei tätä toimintaa ole kielletty vakuutusehdoissa riittävän yksityiskohtaisesti (ns. suojeluohjeita koskeva sääntely). Tämäkin sääntely soveltuu suurten yritysten ottamiin vakuutuksiin, jollei ehdoissa ole muusta sovittu.

Vakuutetun suuryrityksen ilmeisen leväperäinenkään suhtautuminen riskienhallintaan ei siten saa kovin herkästi oikeudellisia vaikutuksia, jos vakuutetulta ei ole riittävän nimenomaisesti edellytetty vakuutusehdoissa näihin varotoimiin ryhtymistä. Tässä on huomattava, että saadakseen suojeluohjeen vaikutukset vakuutusehdon on vakuutussopimuslain mukaan kuvattava vakuutetun toimintavelvoitteet melko tarkasti.[13]

Suomen vakuutussopimuslaki ei siten oikeastaan tunnista yleiseen muotoon kirjoitettuja huolellisuus- ym. vaatimuksia. Tällaiset ehdot jäävät vahinkotilanteessa herkästi ilman oikeusvaikutuksia. Vakuutettu voi kyllä olla vastuussa vahinkoon vaikuttaneesta toiminnastaan myös pelastamisvelvollisuutta (32 §) ja vakuutustapahtuman aiheuttamista (30 §) koskevien säännösten nojalla, mutta niiden soveltaminen tulee yleensä kyseeseen vain konkreettisen vahingonvaaran yhteydessä. Ne eivät siten ole vakuutusyhtiölle pääsääntöisesti tehokas keino puuttua siihen, että vakuutettu yritys ei hallitse tarkoituksenmukaisesti riskejään.

Vakuutuksenottajan tiedonantovelvollisuus ja suojeluohjeet muodostavat siis käytännössä kokonaisuuden, jota vasten vakuutetun yrityksen riskienhallinnan tasoa joudutaan arvioimaan. Nämä velvollisuudet taas nojautuvat vakuutussopimuslain mukaan myös suuryritysten vakuutuksissa selvästi vakuutuksenantajan aktiivisuuden varaan: ilman oikeita kysymyksiä ja oikeita vakuutusehtoja vakuutetun yrityksen velvollisuudet ovat varsin rajatut.

Käytännön esimerkkinä vakuutetun ”oikeudesta olla passiivinen” voi viitata tilanteeseen, jossa suuryrityksen selvät sisäisen kontrollin puutteet ovat myötävaikuttaneet siihen, että yritys kärsii vaikkapa merkittävän rikos- tai kybervahingon. Jos yhtiön sisäisen tarkastuksen menettelytavat eivät ole ristiriidassa nimenomaisten ja yksilöityjen vakuutuksenantajan ennen vakuutuksen ottamista esittämien kysymysten kanssa (vakuutuksenottaja ei toisin sanoen ole toiminut toisin kuin on etukäteen vastauksissaan kertonut) eivätkä ne toisaalta myöskään riko mitään vakuutuksen nimenomaista ja yksityiskohtaista suojeluohjetta, vakuutetulta ei voida Suomen lain alla evätä sisäisen tarkastuksen puutteiden takia korvausta (esimerkkitapauksessa rikos- tai kybervakuutuksesta) kuin poikkeustapauksessa.

Tällaisessa tilanteessa se, että vakuutettuna olevalla suurella ja vakavaraisella yrityksellä ei ole ollut tätä aktiivisempaa velvollisuutta toimia toisin, saattaa tuntua epätarkoituksenmukaiselta varsinkin, kun vakuutusyhtiön voi olla vaikea yksilöidä kaikkia suuren yritysten toiminnassa tärkeitä varotoimia ennalta. Toisaalta asiaa on myös arvioitava vakuutuksen tarkoituksen ja vastuusuhteiden selkeyden valossa. Vakuutustapahtuman aiheutumiseen liittyy varsin usein jokin inhimillinen virhe. Vastuiden rajaaminen etukäteen selvän vastuunjaon perusteella taas voi lisätä molemminpuolista ennakoitavuutta, kun osapuolet pystyvät tarkemmin varautumaan siihen, millä toiminnan lähtötiedoilla on myöhemmin merkitystä.

Vakuutusyhtiöillä on paitsi oikeus esittää haluamansa riskienhallintaa koskevat kysymykset myös mahdollisuus tiukentaa yritysvakuutuksen ehdoissa vakuutetun velvollisuuksia siihen nähden, mitä vakuutussopimuslaista seuraa. Tämä koskee sekä ennen vakuutuksen ottamista annettujen tietojen merkitystä että vakuutetun toimintaa vakuutuksen voimassa ollessa. Tiedonantovelvollisuutta vakuutuksen ottamisvaiheessa tehostaa toisinaan esimerkiksi vakuutukseen otettava ehto siitä, ettei vakuutus kata sellaisia vahinkoja, joihin johtanut olosuhde on (ehdoissa tarkemmin määritetyin tavoin) vakuutuksenottajan tiedossa ennen vakuutuksen ottamista. Tällaiset epäsuorat tiedonantovelvollisuudet ovat näissä vakuutuksissa lähtökohtaisesti sitovia.

Suuryritysten vakuutuksissa olevien suojeluohjeiden yksityiskohtaisuus voi vaihdella huomattavasti. Ne voivat olla ääritapauksessa niin laaja-alaisia, että ulkopuolisen henkilön on vaikea kuvitella tilannetta, jossa vahinkotapahtuma voisi ilman suojeluohjeen loukkausta tapahtua. Toisinaan ne taas ovat hyvinkin ylimalkaisia myös alueilla, joissa riskin hallinnan määrittäminen olisi oletettavasti helppoa.

Vakuutusyhtiöillä olisi lain tahdonvaltaisuuden takia näissä yhteyksissä mahdollisuus vaikuttaa paitsi vakuutusehdoissa asetettuihin vaatimuksiin myös vakuutetun yrityksen laiminlyönnin seuraamuksiin. Vakuutuksenantajan näkökulmasta voisi olla tarkoituksenmukaista esimerkiksi kirjoittaa vakuutusehtoihin nimenomaisesti auki, mikäli jonkin vakuutusehdon laiminlyönnin on tarkoitettu johtavan ehdottomasti oikeudenmenetykseen. Erityisen tärkeää tämä olisi yleisluonteiseksi kirjoitettujen huolellisuusvelvoitteiden kohdalla, koska tällaiset velvoitteet jäävät vakuutussopimuslain alla jo lähtökohtaisesti vaille suojeluohjeen oikeusvaikutuksia. Tällainen täsmennys puuttuu usein, mikä samalla tarkoittaa, että ehto voi jäädä tehottomammaksi kuin vakuutusyhtiö oli tarkoittanut.

 

3.3 Vakuutuksenottajan konserniyhtiöt ja sopimuskumppanit

3.3.1 Yleistä

Vakuutuksen ottamiseen ja erilaisiin korvaustilanteisiin liittyy usein muitakin tahoja kuin vakuutuksenantaja ja -ottaja. Tämä on tavanomaista yritysvakuutuksissa. Vakuutusohjelmiin liittyy yleensä jo lähtökohtaisesti se, että ohjelmalla vakuutetaan konserniin kuuluvia muitakin yrityksiä kuin vakuutuksenottajana oleva emoyhtiö. Myös itse riskiä aiheuttava toiminta liittyy usein joko vakuutetun sopimustoimintaan tai muutoin sellaisiin aktiviteetteihin, joihin kytkeytyy muita yrityksiä tai toimijoita. Vakuuttamisen sujuvuuden kannalta voidaan vaivatta sanoa, että vakuutussopimuksia koskevan lainsäädännön tulisi mukautua riittävästi tästä syntyviin tarpeisiin.

Vakuutussopimuslaissa säännellään erinäisiä tilanteita, joilla on merkitystä kolmannen kannalta. Laki toiminee useissa käytännön tilanteissa hyvin. Toisaalta kolmannen aseman huomioiminen on osa-alue, jossa vakuutussopimuslaki voi varsinkin yritysvakuutuksissa johtaa toisinaan myös kulmikkaisiin soveltamistilanteisiin. Seuraavassa viitataan joihinkin niistä.

3.3.2 Pakottavuus

Yksi selkeä ongelmakohta on lain pakottavuus, joka määräytyy lain 3 §:n mukaan tulkinnanvaraisesti ja mahdollisesti tarpeettoman laajasti suhteessa sellaiseen yritysvakuutuksessa mukana olevaan yritykseen, joka ei ole vakuutuksenottaja. Vakuutussopimuslain 3 §:n mukaan ”[s]opimusehto, joka poikkeaa tämän lain säännöksistä muun vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun kuin vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön”.

Säännöksellä on tarkoitettu suojata sellaista vakuutuksesta hyötyvää tahoa, joka ei ole vakuutussopimuksen osapuolena voinut vaikuttaa vakuutuksen sisältöön. Säännös voi aiheuttaa erityisesti yritystoiminnassa käytännön kannalta hankalia tilanteita, sillä vakuutus otetaan varsin usein muun kuin vakuutussopimuksen solmineen yrityksen hyväksi. Vakuutettu voi olla samaan sopimusjärjestelyyn kuuluva toinen yritys tai – niin kuin vakuutusohjelmissa yleensä on – vakuutuksenottajan tytäryhtiö. Jos vakuutussopimuslaki on pakottava myös tällaisiin läheistahoihin nähden, vakuutusjärjestelyn tarkoitus ei välttämättä toteudu.

Olen käsitellyt tähän liittyviä kysymyksiä edellisessä FINE:n juhlakirjassa julkaistussa kirjoituksessani[14] ja tyydyn tässä toteamaan, ettei asiantila ole nähdäkseni sen jälkeen olennaisesti muuttunut. On kuitenkin hyvä mainita, että vakuutuslautakunta on kirjoitukseni jälkeen ottanut kantaa kysymykseen suosituksessaan FINE-019836, jossa se katsoi äänin 4–3 konsernin tytäryhtiön nauttivan vakuutussopimuslain 3 §:n mukaista suojaa emoyhtiön ottamassa vakuutuksessa. Tämä Suomen lain tulkinta voi olla suomalaisia konserneja vakuuttaville kansainvälisille vakuutusyhtiöille yllättävä.[15]

Suomen laissa oleva tapa säätää laki pakottavaksi suhteessa kolmanteen ei sinänsä ole poikkeuksellinen. Esimerkiksi Euroopan vakuutussopimusoikeuden mallilaki on myös tarkoitettu pakottavaksi edunsaajaan nähden (art. 1:103). Tästä on kuitenkin mahdollista poiketa kaikkien näiden tahojen osalta silloin, kun kyseessä ns. suuri riski. Suomen lain kompastuskohta onkin lähinnä siinä, että vakuutussopimuksen ulkopuolinen korvaukseen oikeutettu on suojattu riippumatta siitä, mikä tämän henkilöllisyys tai asema vakuutusjärjestelyssä on.

Hieman samantapainen kysymys liittyy sinänsä pieneen yksityiskohtaan, vahingonvaaran lisääntymisestä ilmoittamiseen. Vakuutussopimuslain mukaan vain vakuutuksenottaja voidaan ehdoissa asettaa velvolliseksi ilmoittamaan vahingonvaaran lisääntymisestä eikä vastaavaa velvollisuutta voida lain sanamuodon mukaan asettaa vakuutetulle (26 §). Säännöstä on tulkittu ainakin kirjallisuudessa sen sanamuodon mukaisesti.[16]

Tämä voi olla käytännössä epätyydyttävä tilanne silloin, kun vakuutettu ei ole vakuutuksenottaja. Riskin lisääntymistä koskeva paras tietoisuus on yleensä vakuutettuna olevalla yrityksellä, joka on myös viime kädessä oikeutettu vakuutuksesta saatavaan hyötyyn. Säännöksen taustalla oleva perustelu on käsittääkseni ontuva, kun ottaa huomioon, että vakuutetulla on kuitenkin vakuutuskorvauksen saadakseen varsin paljon muita velvollisuuksia. Sääntely onkin nähtävissä osana pitkälti perusteetonta ajatusta siitä, että vakuutettu olisi sellainen sopimukseen nähden ulkopuolinen, jonka sopimuksessa itsessään luotuja oikeuksia ei voisi rajoittaa samaan sopimukseen otettavilla määräyksillä. Kysymyksellä on käytännössä merkitystä tilanteessa, jossa vakuutussopimuslaki on pakottava myös vakuutettuna olevaan (suureenkin) yritykseen nähden. Tämä tarkoittaa, että vakuutuksen ehto, jolla esimerkiksi pörssikonserniin kuuluva yritys velvoitetaan ilmoittamaan riskinsä lisääntymisestä, voi jäädä tehottomaksi.

3.3.3 Alihankkijan aiheuttama vakuutustapahtuma

Toinen sopimus ja kolmas -teemaan sivuava teema, jossa vakuutussopimuslain tulkinta voi synnyttää erityisiä kysymyksiä yritystoiminnassa, ovat eräät samastamista koskevat tilanteet.

Erityisesti omaisuusvakuutusten yhteydessä tulee toisinaan esille kysymys siitä, miten mahdollinen yrityksen alihankkijan laiminlyönti vaikuttaa vakuutetun oikeuteen saada vakuutuskorvausta. Oman kokemukseni mukaan nämä kysymykset ovat olleet suhteellisen yleisiä suojeluohjeiden yhteydessä. On varsin tavanomaista, että esimerkiksi tehdaskiinteistön tuotantotoiminnan osasta tai erilaisista kunnossapito- ja huoltotoiminnoista vastaa tehtaan pääasiallisen tuotantoyrityksen sijaan tämän kanssa sopimuksen tehnyt muu yritys. Jos tällaisen yrityksen toiminnassa sattuu virhe, joka johtaa vakuutustapahtumaan, herää kysymys, mikä tällaisen yrityksen laiminlyönnin vaikutus on vakuutettuna olevan tuotannon harjoittajan oikeuteen saada vakuutuskorvausta ottaen huomioon, että vakuutettu ei välttämättä ole itse toiminut moitittavasti. Tyyppiesimerkki tällaisesta tilanteesta on tuotantotiloissa tapahtuva tulipalo, joka aiheutuu alihankkijan tekemistä tulitöistä.

Vakuutussopimuslaissa on nimenomainen säännös samastuksesta.  Säännös koskee kuitenkin pääasiassa sellaisia yksityisten ihmisteen elämään liittyviä tilanteita, joilla ei ole yritysten vakuutuksissa merkitystä. Vakuutussopimuslain 33 §:ssä on kuitenkin myös säännös samastuksesta suojeluohjeiden noudattamisessa. Se kuuluu seuraavasti: ”Mitä edellä säädetään vakuutetusta, kun kysymys on suojeluohjeiden noudattamisesta, sovelletaan vastaavasti henkilöön, jonka tehtävänä vakuutuksenottajaan olevan työ- tai virkasuhteen perusteella on huolehtia suojeluohjeiden noudattamisesta.”

Yrityksissä suojeluohjeiden konkreettinen noudattaminen on käytännössä aina vakuutetun hyväksi tavalla tai toisella työskentelevien yksityishenkilöiden harteilla. Varsin tavanomaista on siis toisaalta se, että yritys ulkoistaa toisen yrityksen huolehdittavaksi palveluita, joihin kuuluvat ne työt, joita suojeluohjeen noudattaminen edellyttää. Säännöksen sanamuoto vaikuttaa selvältä: vain sellaisen henkilön laiminlyönti voi saada merkitystä, joka on vakuutettuun työ- tai virkasuhteessa. Tämä viittaisi siihen, että jos suojeluohjeen noudattamisesta on pyritty pitämään asianmukaisesti huolta vakuutetun omassa organisaatiossa, mutta vahinkoa aiheuttavan työn suorittaa alihankkija, tämän laiminlyönti tehdä työ suojeluohjeen mukaisesti ei voi vaikuttaa vakuutetun oikeuteen saada vakuutuskorvausta.

On tietenkin selvää, että alihankkijalla itsellään ei voi olla suoraan vakuutuksen perusteella velvollisuutta vakuutusehdon noudattamiseen. Esitetty tulkinta voi kuitenkin olla toisinaan ongelmallinen, jos sitä arvioidaan vakuutetun yrityksen vastuun kannalta. Vakuutettu voisi käytännössä ulkoistaa oman vastuunsa tavalla, joka ei yleensä tule sopimussuhteissa kyseeseen. Onhan näet niin, että sopijapuoli vastaa yleensä alihankkijoiden virheistä sopimussuhteessa kuin omistaan. Toisaalta vakuutuksen tarkoituksen toteutuminen voisi heikentyä, jos kovin kaukana vakuutetun vaikutusmahdollisuuksien piiristä olevan tahon laiminlyönti estäisi vakuutuskorvauksen saamisen. Alihankintatilanteissa näin ei kuitenkaan ainakaan säännönmukaisesti ole.[17]

Oikeuskäytännössä vakuutussopimuslain samastussääntelyä on yleisesti ottaen tulkittu suppeasti (esim. KKO 2002:89, KKO 2005:100 ja VKL 207/05), mikä tukenee sanamuotoon rajoittuvaa tulkintaa tämänkin kysymyksen yhteydessä. Huomionarvoista kuitenkin on, että vakuutussopimuslakia edeltäneessä työryhmämietinnössä on todettu, että vakuutettu yritys on silti vastuussa siitä, että suojeluohjeen noudattamista ei ole delegoitu yrityksessä kenellekään.[18] Tämän lausahduksen merkitys jää jossakin määrin epävarmaksi jo siksi, ettei se sisälly hallituksen esitykseen vaan tätä monta vuotta aikaisemmin julkaistuun työryhmämietintöön. Lausuma saattaisi kuitenkin tukea sitä, että vakuutettu voi välttää vastuun suojeluohjeen laiminlyönnistä vain, jos se voi osoittaa ottaneensa suojeluohjeen huomioon tehtävänjaossaan. Näin vastuu alihankkijan virheestä syntyisi esimerkiksi silloin, kun vakuutetun organisaatiossa suojeluohjeen noudattamista ei ole asetettu kenenkään vastuulle eikä alihankkijaakaan ole siitä ohjeistettu.[19]

Näinkin tulkittuna laki jättää edelleen alihankkijana olevan (esimerkiksi huoltoliikkeen) virheen vakuutuksenantajan ongelmaksi, jos vakuutetun työn organisoinnissa ei ole puutteita. Tulkinta tuskin vastaa täysin yritystoiminnan realiteetteja, vaikka se voikin toisinaan rajata vakuutusriskiä vakuutetun kannalta tarkoituksenmukaisesti niihin toimiin, joihin se pystyy itse parhaiten vaikuttamaan. Todettakoon, että Ruotsissa sääntely näyttäisi olevan tässä suhteessa joustavampi, kun (8 kap 12 §) samastusta ei ole kytketty yhtä ahtaasti työ- tai virkasuhteeseen (”med den försäkrade likställs annan som har haft att tillse att föreskriften följdes”).

3.3.4 Takautumisoikeus

Takautumisoikeudella vakuutuksenantaja saa maksamansa korvauksen perusteella oikeuden esittää vaatimuksia vahingon aiheuttanutta kolmatta kohtaan. Takautumisoikeudella on yritysvakuutuksissa usein erilainen merkitys kuin kuluttajavakuutuksissa. Yritysten vakuutuksissa vahinko aiheutuu melko usein tilanteessa, jossa vahingon aiheuttanut tai siitä muuten vastuussa oleva on vakuutettuun sopimussuhteessa. Kysymys voi olla esimeriksi siitä, että omaisuusvakuutuksesta korvattavan vahingon aiheuttaa vakuutetun alihankkija tai siitä, että jakeluketjussa tuotevastuun vakuutetulle synnyttänyt turvallisuuspuute on alun perin ketjun edellisen lenkin vastuulla. Näissä tilanteissa vakuutuksenantajan takautumisoikeus voi vaikuttaan myös vakuutetun ja tämän sopimuskumppanin suunnittelemaan vastuunjakoon.

Takautumisoikeus ei synny Suomen lain mukaan automaattisesti vahingosta vahingonkorvausvastuussa olevaa vastaan, vaan ainoastaan VSL 75 §:ssä määritellyin edellytyksin. Takautumisoikeus seuraa suoraan lain nojalla vain, jos vahinko on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta tai vahingon aiheuttaja vastaa siitä tuottamuksestaan riippumatta. Suoraan lain nojalla syntyvä takautumisoikeus on yritystoimintaa ajatellen käytännössä suppea tai ainakin se rajaa takautumisoikeuden tilanteisiin, joissa takautumisoikeuden syntyminen voi olla käytännön yritystoiminnassa epäselvää. Vahingon aiheuttanut taho voi kiistää tahallisuuden tai kvalifioidun tuottamuksen, ja tästä voidaan joutua riitelemään takautumisoikeudenkäynnissä.

Suomen laki sallii sopia laajemmasta takautumisoikeudesta, mutta vain silloin, kun vahingon aiheuttaja ei ole yksityishenkilö (tai siihen rinnastettava henkilö, 75 § 3 mom.).[20] Käytännössä tämä tarkoittaa, että takautumisoikeutta koskevan ehdon soveltaminen riippuu siitä, missä tilanteessa ja kenen toimesta vahinko aiheutuu.

Erityisesti kansainvälisten ehtojen osalta käytännön tulkintaongelmia on aiheutunut esimerkiksi silloin, kun vakuutusehdoissa on määräyksiä takautumisoikeudesta, mutta itse takautumisoikeuden olemassaoloa ei ole nimenomaisesti mainittu. On esimerkiksi tavanomaista, että vakuutusyhtiö sitoutuu joissakin tapauksissa luopumaan takautumisoikeudesta ehdoissa tietyin edellytyksin kolmatta kohtaan. Tällainen ehto koskee tyypillisesti tilannetta, jossa vakuutetulla voi olla tarve välttää vakuutusyhtiön takautumisoikeuden käyttäminen omassa kaupallisessa sopimuksessaan, koska takautumisoikeus saattaisi sotkea vakuutetun kaupallisessa sopimuksessa sovittua vastuunjakoa. Vakuutusyhtiö voi sitoutua vakuutusehdoissa toimimaan näin, jos vakuutetun tekemä kaupallinen sopimus sitä edellyttää.

Jos vakuutusyhtiö luopuu vakuutusehdoissa takautumisoikeudestaan tietyin edellytyksin, eikä itse takautumisoikeuden olemassaolosta ole nimenomaisesti sovittu, syntyy Suomen lakia sovellettaessa herkästi kysymys siitä, onko ehdoissa tarkoitettu luoda vakuutusyhtiölle takautumisoikeus myös muissa kuin vakuutussopimuslain tarkoittamissa tilanteissa. Kysymys luonnollisesti esiintyy tällaisen ehdon yhteydessä vain silloin, kun vakuutetulla ei ole sopimusta, joka edellyttäisi takautumisoikeudesta luopumista.

Vakuutusyhtiön sitoumus luopua takautumisoikeudestaan tietyin edellytyksin luonnollisesti tarkoittaa, että takautumisoikeuden on lähtökohtaisesti ajateltu olevan olemassa. Kun Suomenkin laki kuitenkin mahdollistaa takautumisoikeuden käyttämisen joissakin tilanteissa, on mahdollista argumentoida, että tällaista luopumisehtoa ei sellaisenaan voida pitää osoituksena osapuolten tarkoituksesta luoda lakia laajempi takautumisoikeus. Tämä tulkinta tuskin kuitenkaan vastaa ainakaan vakuutusyhtiön tarkoitusta, sillä Suomen vakuutussopimuslain mukainen takautumisoikeus tulee käytännön yritystoiminnan näkökulmasta kyseeseen vain rajallisissa tilanteissa.

Vertailumielessä voidaan todeta, että Ruotsissa vakuutuksenantajan takautumisoikeutta ei ole rajoitettu vastaavasti kuin Suomessa[21]. Norjassa ja Tanskassa säännökset vakuutusyhtiön kannalta merkityksellisestä takautumisoikeudesta ovat vahingonkorvauslaissa, joissa molemmissa maissa on sama logiikka. Jos vakuutus kattaa vahingon, vahingon aiheuttajalla ei edes ole vahingonkorvausvastuuta, jollei se ole aiheuttanut vahinkoa tahallaan tai törkeän huolimattomasti. Vakuutuksen olemassaolo siis estää jo itse vahingonkorvausvastuun syntymisen. Siltä osin kuin vastuu syntyy, vakuutuksenantajalla on takautumisoikeus.[22]

 

4. Lopuksi

Edellä on esitelty joitakin havaintoja vakuutussopimuslain soveltamisesta yritysten ja nimenomaan suurten yritysten vakuutuksiin. Edelleen on syytä korostaa, että kirjoitus ei perustu varsinaiseen empiiriseen tutkimukseen vaan yksittäisiin käytännön kokemuksiin. Silti on tuskin liian uskaliasta esittää johtopäätöksenä, että Suomen vakuutussopimuslaki aiheuttaa verraten vähän merkittäviä tulkintaongelmia siihen nähden, että laki on säädetty monelta osin pitäen silmällä varsin erilaista osapuoliasetelmaa ja että lakia sovelletaan hyvin laajaan joukkoon vakuutuksia. Edellä esille nostetuista yksittäisistä kysymyksistäkin osa on lisäksi sellaisia, että vakuutussopimuksen osapuolten on vaivatonta hallita niitä, kunhan osapuolet tuntevat sovellettavan lain sisällön. Vastaavasti voi otaksua, ettei Suomen vakuutussopimuslaki ole merkittävästi epätarkoituksenmukaisempi säädös yritysten vakuutuksia silmällä pitäen kuin sellaiset sen eurooppalaiset sisarlait, jotka kattavat (liki) kaikenlaisia vakuutussopimuksia yleislakina.

Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö olisi suotavaa, että laki huomioisi yritystoiminnan realiteetit joidenkin kysymysten kohdalla nykyistä paremmin. Tämän merkitystä voi korostaa myös se, että varsinkin kansainvälisen suuryrityksiä koskevan vakuutustoiminnan kysymykset ovat saaneet suomalaisessa lainopissa melko rajatusti huomiota. Tämä ei koske vain vakuutussopimuslakia, vaan myös ja ehkä erityisesti vakuutusehtojen tulkinnasta syntyviä moninaisia kysymyksiä, jotka ovat valtaosin tämän kirjoituksen ulkopuolella. Sellaisista käytännössä tärkeistä käsitteistä kuin vaikkapa sarjavahinko, ”claims made” tai ”dismantling & reinstallation costs” on hyvin vähän kotimaista oikeuskäytäntöä ja huomioita kirjallisuudessa. Kun näitä kysymyksiä ei käytännön vakuutusalan ulkopuolella juurikaan pohdita, myöskään vakuutussopimuslainsäädännön tulkintaa kehittävää keskustelua ei synny vastaavassa määrin kuin vaikkapa useiden kuluttajavakuutuksille ominaisten kysymysten yhteydessä.